Välillä sitä havahtuu siihen todellisuuteen (ei aivan yhtä järkyttyneenä kuin tuossa meidän esityksen kuvassa), että on oikeassa paikassa, juuri nyt tässä hetkessä. Vaikka kiire ja proggikset painavat päälle, on hurjan onnellinen olo. En haluaisi olla missään muualla juuri nyt. Toisinaan sitä kaipaa hieman omaa aikaa, tilaa olla yksin. Täällä kun on lähes jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Silloin varsinkin, kun työstämme useampia projekteja samaan aikaan ja päivät venyvät koululla yömyöhään saakka, kuten tälläkin viikolla. Toisaalta ehkä tämä juuri siksi niin hullaannuttavaa ja mukaansatempaavaa touhua onkin, kun ne samat ihmiset ovat koko ajan siinä vierellä, niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Eikä ole aikaa hautautua mietteisiin, ainakaan mihinkään turhiin.

Tälläkin viikolla useampana iltana pimeällä koululta hymyssä suin kotiin pyöräillessä, mieleeni tulvahti miten paljon tulenkaan vielä joskus ikävöimään näitä hetkiä, ihmisiä, tätä yhteisöä. Välillä päivät tuntuvat kiitävän niin pelottavan nopeasti ohi, että samassa hetkessä kun on ensin valittanut nälkää ja väsymystä, onkin jo kauhuissaan siitä, kuinka kovasti tätä kaikkea rakastaa ja miten paljon vielä joskus tuleekaan kaipaamaan perhettä, tätä Köpiksen kouluperhettä. Ainutlaatuiseksi perheeksi hitsaantunutta ympäri maailmaa tullutta sakkia, jonka kanssa käydään välillä hyvinkin suoraa ja kiivasta sananvaihtoa, niinkuin perheen kanssa noin yleensäkin voi. Yhtälailla sitten myös puhutaan, halitaan, tuetaan ja tsempataan. Näin tiiviisti yhdessä ollessa sitä aika nopeasti karisee kaikki suojamuurit. Ihmiset ovat niin rehellisen auki ja se jos mikä on kaunista. Nämä päivittäiset tunteidenkirjot, yhteiset kokemukset, mitä erilaisemmat ja erikoisemmat harjoitukset, mielen ja muistojen sopukoihin sukeltaminen, luovat niin ainutlaatuisen luottamussuhteen, että sitä on edes vaikea sanoinkuvailla. Sitä oppii hurjasti itsestä, mutta myös ennen kaikkea ihmisyydestä ja tarkastelemaan asioita erilaisesta perspektiivistä.

PS. Tekniikka ei ole tänään ystäväni. Päästin juuri muutamat ärräpäät, sillä kirjoitin jo kertaalleen yhden postauksen, joka katosi taivaantuuliin järjestelmän päättäessä heittää minut pihalle. 

Tekisi mieli kirjoittaa pidemminkin, mutta en tässä väsymystilassa enää muista mitä alunperin kirjoitin, joten jatketaan toisella kertaa. Tulin tänäänkin vasta hetki sitten koulusta ja yritän mennä pian nukkumaan. Lupasinhan itselleni, että tänä vuonna satsaan hyvinvointiini myös siinäkin mielessä, että nukun enemmän kuin viime vuonna. Toistaiseksi löytyy vielä hieman parantamisen varaa tässä uniprojektissa.

Nyt kuitenkin kiitollisin mielin peiton alle.

Nautinnollista alkavaa viikkoa!

<3:Venla