Aina viimeisen esityksen jälkeen on pikkuisen tyhjä olo. Herää kysymys, että mitäs nyt? Sitä on jotenkin puurtanut niin keskittyneesti ja elänyt täysin päivä kerrallaan, ettei ole tuuminut elämää sen jälkeen.

Kun viimein itse näytelmän ensi-ilta sitten koittaa, iskee se ihanan kutkuttava jännitys, yleensä juuri sillä hetkellä kun yleisö astelee sisään saliin. Kun näytös ja adrenaliinipiikki on mennyt ohitse, kehon ja mielen valtaa raukeus, väsymys sekä kiitollisuus. Myös toki yleisön reaktiot ja naurunpyrähdykset ovat lämmittäneet mieltä.

Perjantaina sain taas viimeisen näytöksen jälkeen lausua hyvästit yhdelle roolihahmolleni; Kiitos Elviira, oli ilo tutustua. Sinä hermoraunio, kaikki tunteesi suoraan ilmaiseva, impulsseihisi täysin luottava, ihmisten herkkyyttä itseesi ahmiva, toisinaan röyhkeäkin, kovia kokenut ihmisen poloinen. 

Siksi kai näyttelemisestä juuri pidänkin. Erilaisten roolien myötä sitä saa sukeltaa hyvin erilaisiin tarinoihin, ihmismieliin. Etsiä itsestään ja omasta menneisyydestään yhteyksiä. Miettiä miten voi samaistua ja ymmärtää. Pohtia minkälaiset asiat herättävät itsessä kyseisiä piirteitä, sekä hyödyntää emotionaalisia- ja aistimuistojaan. Helppoa se ei aina alkuun ole, varsinkin rankempiin tarinoihin ja seikkailuihin uppoutuessa, mutta sitäkin palkitsevampaa lopulta. Taas sitä sai oppia jotain uutta.

<3:Venla