Aamulenkillä ollessani muistelin minkälaisia tuntemuksia koululiikunta minussa herätti?
Pääosin fiilikset ovat suhteellisen positiiviset, olisiko liikunta kuitenkaan aina lukeutunut lempiaineisiini?
Minusta liikunnan pitäisi olla ennen kaikkea hauskaa, mutta oliko se aina kuitenkaan aivan sitä?
Palataan ajassa hieman taaksepäin.
Vanhempiani kuuluu kiittäminen siitä, että lämpimimmät muistoni urheilusta ovat muodostuneet jo todella varhaisella iällä. Kotona meitä on aina kannustettu liikkumaan, ulkoilemaan ja leikkimään pihalla. Urheilu ei koskaan ollut pakkopullaa, vaan hauskaa yhteistä ohjelmaa. Talvisin eri taitoja harjoiteltiin leikkimielisesti viikonloppuisin ja lomilla, niin luistelukentillä, kuin hiihtoladuilla ja pulkkamäessä aikaa viettäen. Kesäisin aika kului kesämökin koskenrannassa luonnon omassa villivirrassa laskien, äidin ja iskän napatessa meidät kiinni alemmalla virranjuoksulla. Kuulostaa hurjalta, mutta ei se sitä todellisuudessa ollut. Otimme ilon irti rantasaunan lämmöstä, vedessä kahlaamisesta ja uinnin opettelusta. Kesäillat sujahtivat leppoisasti sulkapalloa, petankia, krokettia, tai milloin mitäkin pallopelejä nurmikolla pelaten. Arki-illat menivät kavereiden kanssa pihalla, sekä metsissä leikkien lomassa juostessa ja puihin kiipeillessä.
Olen todella kiitollinen myös siitä, että sain muskarien lisäksi tanssahdella jo ennen kouluikää satubaletissa ja jazz-tanssitunneilla, joista niin kovasti nautinkin. Viikonlopun parasta antia olivat lauantaiaamun sählypelit ja pitkät pyöräilyretket maukkaine eväineen. Liikuntaan ei kuulunut stressiä, kilpailua tai suorittamista, sillä näihin käsitteisiin taisin tehdä lähempää tuttavuutta vasta koulun myötä.
Koululiikuntamuistossa kilpailu ja vastakkainasettelu ovat vahvasti läsnä. Näin jälkeenpäin ajatellen on hieman harmillista, että tietyt lajit ovat saattaneet jäädä muutaman satunnaisen huonon kokemuksen varjoon.
En syytä niistä suinkaan opettajia, sillä koin, että pidin liikunnasta aineena yleisesti ja opettajista yhtälailla. Suuntaisin katseeni kuitenkin ehkä hiukkasen koulujärjestelmään, joka ei välttämättä syleile aivan kaikkien tarpeita. Minusta on mahtavaa, että kouluissa (ainakin minun aikanani) kokeillaan eri lajeja, jotta jokainen saa maistiaisia urheilun moninaisistamuodoista ja voi mahdollisesti löytää sen oman suosikkilajinsa. Valitettavaa kuitenkin on, että yhteiskunnassamme mitataan menestystä jo nuoresta iästä lähtien. Pahimmassa tapauksesssa ikävät kokemukset liikuntatunneilla määrittävät suhtautumisen urheiluun myöhemmälläkin iällä.
Lapset kisaavat keskenään niin koulun cooper-tuloksista, kuin 1500 metrin aikatuloksista, kaikista yleisurheilulajeista, sekä luistelusta, hiihdosta, pallopeleistä jne. Kilpailuhenkisille ihmisille kyseinen järjestelmä on varmasti paratiisi, mutta entäs ne yksilöt, joille kilpailu tuntuu vieraalta ja jopa vastenmieliseltä. Tuloksia vertaillaan tahtomattakin, niin opettajien, kuin oppilaidenkin toimesta. Entä jos ei satu olemaankaan sitä luokan niin sanottua parhaimmistoa? Lapsi voi kokea epäonnistuneensa. Vastoinkäymiset ja epäonnistumiset, sekä niiden käsittely toki kuuluvat epäröimättä luonnollisesti elämään, mutta toisaalta on surullista, että niitä mitataan aineessa, jonka syvempi tarkoitus on mielestäni liikunnan ilon löytäminen. Eikö kaiken päätarkoituksena olisi, että lapsi saisi liikunnasta jonkin hauskan harrastuksen, jotta siitä voisi tullla lähes päivittäinen elämäntapa, joka vaalisi sitä lapsen terveyttä, sekä sitä kautta edistäisi koko kansanterveyttämme huomattavasti paremmin. Enkä puhu nyt pelkästään fyysisestä hyvästä kunnosta, vaan liikunnan parhaimmillaan antamasta terapiasta ja mielenhyvinvoinnista, sillä on muistettava, että kuitenkin vain murto-osa suuntaa kilpaurheilijan ammattiin tai kilpaurheilu-alalle, saati valmentajan tehtäviin. Miksi kuitenkin testit ja kilpailu tuntuvat olevan keskeisimmässä osassa koululiikuntaa?
Entä jos haluankin muiden voittamisen sijaan, voittaa ainoastaan itseni? Mitä jos en halua olla parempi kuin muut, vaan parempi kuin olen itse tänä päivänä?
Koululiikunnan tarkoitusperät ovat hyvät, ja varmasti oman kehityksen seuraaminen ja uusien asioiden oivaltaminen ovatkin niitä sen oikeita alkuperäisiä tarkoituksia. Siitä, toteutuuko se aivan niin kuin on tarkoitettu, voi olla toki montaa mieltä.
Itse en ole koskaan ollut kovinkaan kilpailuhenkinen ja koinkin varmasti mieleisemmiksi lajit, joihin ei varsinaisesti liittynyt vertailua tai kisaamista.
Olin tunnollinen koululainen ja osallistuin toki kaikkeen, oli liikuntatunnin ohjelmassa sitten mitä tahansa. Muistan kuitenkin ettei kaikilla näin ollut. Monet ikätoverini, kokivat mm. teini-iän vartalon muutoksista johtuen esim. koulun uintireissut ahdistavina, ja jättivät suosiolla osallistumatta. Yllättäen uintipäivien koittaessa uikkarikamppeet unohtuivatkin kotiin ”vahingossa”. Myös cooper-testin koitettua, olikin monella nuorella farkut jalassa ja jälleen ne varusteet unohtuneet kotiin sopivasti sattumalta. Tällaiset oppilaat eivät luonnollisesti nauttineet opettajien suosiosta liikuntatunneilla, toisin kuin ne, jotka etunenässä ampaisivat kroolaamaan.
En henkilökohtaisesti kokenut, että esim. uinti olisi ollut oma vahvuuteni, mutta näin jälkeenpäin ihmettelen vain, miksi erilaisten mahdollisesti parempien uintitekniikoiden opettelun sijaan, lapset laitettiin suoraan uimaan pitkää matkaa, jälleen kerran mielessä se suorittaminen, tulostaulukot ja taitojen vertailu.
Yllättäen mieleeni herää muitakin kysymyksiä. Miksi joukkueita valitessa opettaja valitsi kaksi oppilasta kapteeneiksi, jotka saivat sitten tehdä ne joukkuevalinnat, oli laji mikä tahansa, jolloin aina joku joutui olemaan se viimeinen lähes hylkiö-leiman otsaan saanut ”jämävalinta”. Luokan lyhimpänä en taatusti itse ollut ensimmäisenä valintalistalla koripallojoukkuetta kasaan laitettaessa, mutta en humoristisella otteella elämään suhtautuessani ole siitä onnekseni traumoja saanut. Mitä jos näin kuitenkin sattui jonkun muun oppilaan kohdalla käymään?
Kun ohjelmanumerossa oli jalkapalloa, saattoivat esimerkiksi monet tytöt huonojen kokemustensa varjolla, mieluummin istuskella koko tunnin vaihtopenkillä, sillä näitä yksilöitä ei houkutellut saada jälleen kerran sitä palloa täydellä voimalla mahaan siltä luokan parhaalta poikafutarilta. Valitettavasti ne pelottavat ilmat pihalle -kokemukset olivat sattumoisin iskostuneet vahvasti useammankin oppilaan mieleen sieltä pallopelitunnilta.
Näiltä haavereilta tuskin voi, eikä ehkä pidäkään välttyä. Ovathan nekin kokemuksia siinä missä muutkin. En kuitenkaan muista, että jalkapalloa pelaamaan ryhdyttäessä olisimme koskaan saaneet opetusta pallonkuljetustaidoista, tai pelaamisen tekniikoista. Uskoisin kuitenkin, että ohjatussa harrastustoiminnassakin aloitetaan ensin alkeiden opettelusta, kilpailemisen sijaan. Kouluissa aika on varmasti rajallista, mutta tuntuu erikoiselta, että kaikessa oli silti tekniikan opettelun ja positiivisten itsensä ylittämis -kokemusten sijaan aina aikaa kisata, oli sitten kyse jalkapallosta tai juoksusta. Pallo kehään ja juoksuksi, osasit tai et.
Kuten arvata saattaa, minusta ei siis tullut futaria, eikä senttejäkään tullut lisää sen vertaa enempää, että olisin intoutunut koripallokentille toistamiseen. (Tosin en sano, että pituus olisi ollut edellytys, jos taidot olisivat vuosien saatossa karttuneet). Onneksi kuitenkin harrastin liikuntaa tavoilla, joista nautin ja kävin tanssitunneilla vielä myöhemmälläkin iällä. Sittemmin mukaan harrastuksiin tulivat erilaiset jumpat, ryhmäliikuntatunnit ja salitreenit, joista myös olen saanut mielettömästi irti jo monen antoisan vuoden ajan, niin oman kehitykseni, elämänlaadun paranemisen, kuin terveydenkin saralla.
Koulun liikuntatunnilla Cooperia lähdettiin suorittamaan suoraan ruokatunnin jälkeen täydellä mahalla, eikä lounasta voinut skipatakaan, kun edellisestä aterioinnista oli aikaisina aamuina sen verran reilusti aikaa. Kello käyntiin ja menoksi, oikean juoksutekniikan, tai sitä edeltävän tankkauksen ja ravinnon merkityksestä ei ollut puhettakaan.
Itse olin liikunnassa sellainen vaihtelevasti 9,5 ja 10 oppilas ja coopperitulokset miellyttivät niin opettajaa, kuin minua. Joten ankeita muistoja ei silloinkaan omaksi onnekseni päässyt syntymään. Muistan kuitenkin, että testipäiviä saatettiin jännittää koko luokan kesken, sillä jokainen tiesi, että kyllä niistä tuloksista kuitenkin puhuttaisiin.
Parhaimpiin pikajuoksutesti- muistoihin lukeutuu se, kun pareittain juostessa ja aikoja mitattaessa, hyvä ystäväni sattui olemaan aina se minun ”vastustajani”, sillä sukunimemme olivat niin lähekkäin toisiaan aakkosjärjestyksessä pareja jaettaessa. Parasta tässä oli se, että olimme ystäväni kanssa todella tasaisia juoksijoita ja kerta toisensa jälkeen ampaisimme maaliviivan yli täysin samaan aikaan. Tällöinkin jaettu ilo, oli juuri se paras ilo.
Pesäpallojoukkueita valittaessa kapteeni ottikin minut mielellään etunenässä mukaan tiimiinsä, sillä olin suhteellisen ketterä puikkelehtimaan pesältä toiselle ja palloonkin tuli osuttua olemattomasta lyöntitaustasta huolimatta jopa yllättävän hyvin.
Koulujen välisien suunnistuskisojen voittoon ampaisimme parhaiden tyttökavereidemme kanssa yhteisvoimin ja jälleen ne positiiviset muistot linkittyvät yhdessä onnistumiseen ja valitettavasti myös siihen mainitsemaani menestymiseen.
Eräs ystäväni oli pikajuoksu- ja maastojuoksukisoissa lähes poikkeuksetta ehdoton ykkönen ja ajautuikin tässä koululajissa menestyttyään myöhemmällä iällä lajin pariin kisaamaan.
Pitkän partiotaipaleeni aikana karttui jälleen positiivisten kokemusten kirjo muistokaupalla, sillä vaellusretket Nuuksiossa, sekä suurleirien leikkimieliset läpi yön kestävät haikit olivat itsensä haastamista, omien rajojen ylittämistä, tiimityötä, ryhmähenkeä ja kannustamista parhaimmillaan. Jos joku meinasi väsähtää kesken huikean eräseikkailun, ottivat toiset mielellään hänen tavaroitaan kantoon, ja tsemppasivat jaksamaan loppuun asti. Leikkimieltä, lähimmäisenrakkautta ja toisten huomioimista sekä tukemista, ei tästä liikunnallisesta harrastuksesta puuttunut tippaakaan.
Varmasti lähes jokaisen mielestä on harvinaisen ymmärrettävää, että kuntotestit ovat välttämättömiä tiettyihin ammatteihin ja opiskelupaikkoihin hakiessa, mikäli tulevassa ammatissa menestyminen, ylipäätänsä selviytyminen tai joissain tapauksissa, jopa mahdollisesti ihmishenkien pelastuminen, riippuu ammatinharjoittajan huippukunnosta.
Jokainen nuori tai pieni koululainen ei kuitenkaan luonnollisesti tällaisille aloille suuntaa, eikä varsinkaan siinä tapauksessa, jos on kokenut alisuoriutuneensa kyseissä aineessa jo nuorella iällä. Siksi kysynkin, onko kilpailu, vertailu ja vastakkainasettelu olennaista lapsen liikuntakokemusten alkumetreillä? Jos lapsella on suunnaton intohimo ja halu oppia, voiko sitä halua edes mitata koulutestien arvosanoin, ainahan numerot eivät kuitenkaan kerro siitä, yrittikö yksilö parhaansa. Aiheesta lähimmäisteni kanssa keskustellessa, huomasin kuitenkin, että jokaisen kohdalla, ne lämpimimmät liikuntatuntimuistot liittyivät niihin lajeihin, joissa yksilö oli menestynyt ja saanut kiitosta, sekä kannustusta. Vastaavasti taas ne huonommat kokemukset liittyivät lajeihin, joiden testit koettiin ahdistavina tai epämiellyttävinä, onnistumiskokemusten puutteen vuoksi.
Mitä jos en haluakaan kilpailla, vaan puhtaasti osallistua, nauttia, kehittää itseäni ja kannustaa muita tekemään samoin. Jääkö kilpailuhaluton yksilö kilpailuyhteiskunnan jalkoihin?
Blogini yksi lukuisista tarkoituksista, on kannustaa jokaista ikään tai sukupuoleen katsomatta, löytämään tai palauttamaan kadotettu liikunnanilo, oli sitten laji mikä tahansa. Joka kerta, kun saan sähköpostin tai kommentin siitä, kuinka joku on inspiroitunut tekemään elämäntapamuutoksen ja löytänyt oman intohimonsa liikuntaa kohtaan, koen onnistuneeni, ja mikä tärkeintä koen, että olemme onnistuneet siinä yhdessä. Liikunnan ilosanoma on levinnyt ja jälleen se yhdistää meitä, ei erota.
Toivonkin kovasti, että myös uudet tulevat opetussuunnitelmat tuovat (tai ovat mahdollisesti tuoneet jo) parannuksia tähän koulujärjestelmään ja innostavat tulevaisuudessa nuoria löytämään liikunnan ilon, keskinäisen kilpailun ja arvostelun sijaan. Nykyään käytetään varmasti myös hyvin erilaisia oppimisympäristöjä ja -menetelmiä, joista minä, jonka koulusta on jo aikaa jokunen vuosi, en ehkä ole vielä saattanut kuullakaan. 😉
Millaisia koululiikuntamuistoja teillä on? Olisi mielettömän hienoa, jos osallistuisitte keskusteluun? Jakakaa ja kommentoikaa. Minkälaisia ajatuksia kilpailuyhteiskunta teissä herättää?
Kommenttejanne innokkaasti odotellen! Mahtavaa viikkoa kaikille 🙂
Rakkaudesta liikuntaan ja tähän elämäntapaan,
<3:Venla
Kiva posstaus, tuli ihana olo! mähän oon ite vasta 12-vuotias tyttö, sanoisin että koululiikunta on todella KIVAA!! varsinkin jos koululiikuntaa pidetään ulkona, yleensä pelaillaan kaikkia pelejä yhdessä tai leikitään hippoja, käydään lenkillä, tai kävelyillä. sisällä taas ollessa venytellään pelataan sählyä tai vaikkapa jalkapalloa. tennistäkin välillä ja sulkapalloa niitä olisi myös lisää mutta ehkäpä tuo riittää! ihanaa päivää Venlaseni<3
Kiitos Venla, todella upea kirjoitus! Itse
Upeaa luettavaa! Olen niin monesta asiasta kanssasi samaa mieltä! Ei meidän kannata kasvataa tulevaa yhteiskuntaa kilpailupohjalle, kyllä ne kilpailuhenkiset löytävät paikkansa muutenkin! Sen sijaan kaikki eivät välttämättä koe toverillisuutta jota jokainen lapsi ja nuori tarvitsee :)!
Vaikea aihe! Oon melko kilpailuhenkinen ja oon pelannut lentopalloa kilpailumielessä jostai seiskaluokkalaisesta asti. Ehkä sen takia en oo ajatellut että liikkatunnit on ollu kilpailua, vaikka nyt ajateltuna sitähän ne on! Meillä ainakin oli, kun pienestä kylästä oon, niin kaiken maailman oman koulun ja koulujen välisiä hiihto- ja suunnistuskisoja, joista vaan parhaat pääsi just koulujen välisiin. Varmasti ulkopuolelle jäi niitä jotka olis sinne halunnu mutta ei ole tarpeeksi hyvä/nopea yms. Tuntuu kyllä nyt kun tätä alkoi ajatella, että monelle saattaa tulla tosiaan se ahdistus urheilla just siitä kilpailusta. Toki myös ne huonot kokemukset vaikuttaa, etenki tytöillä pallopelit aiheuttaa aika usein pientä pelkoa, mutta varmasti myös se että haluis pitää hauskaa, mutta kaikesta täytyt saada tulos irti.
Juuri kuvatunlaiset on minun tunnelmat koululiikunnasta. Kotona kun ei aktiivisesti viety harrastuksiin tai harrastettu yhessä (esim talviliikuntalajeja) ja kamatki oli jotku kumminkaimalta lainaksi saadut, niin kyllä aika nolo kaikenkaikkiaan on fiilikset (julkisesta) liikunnasta.
Muistan vieläki sen KAUHUN ko hiihtokisat oli tulossa ja piti mennä kaikkien naurettavaksi. Varsinki jotku KOULUJEN VÄLISET – eli aina vain lisää porukkaa paikalla!
Tavotteena on opettaa omat, vielä pienet, lapset tykkäämään liikkumisesta ja panostaa parhaan mukaan oikeanlaisiin varusteisiin.
Heippa Venla!
Tää sun blogi on ihana ja luen aina uusimmat juttusi. Niitä on kiva lukea ☺
Huomenna alkaa mun elämäntaparemontti ja paremman olon ja hyvinvoinnin tavoittelu
Itsekun olin vielä peruskoulussa niin mullakin jäi monet kerrat ”vahingossa” uikkarit kotiin koska tiesin että ottaisimme taas vaan kisaa toistemme kanssa, vapaa-ajallani taas rakasti uimista ja kesäsin ei mua saanut mökillä järvestä pois muulla kun ruuan tuoksulla 😉 yleisurheilu oli ihan ok, paitsi silloin kunoli juoksukilpailuja missä oli ajastin mukana ja tiesin että tuloksista puhuttaisiin pitkään, tuolloin olin ”vahingossa” unohtanut astma ja allergia lääkkeet kotiin. Eli siis itse olin juurikin näitä jotka vihasivat kilpailua ylikaiken. Nykyyään taas harrastan lajia missä kilpailen harvase viikko. Itse nyt työskentelen kasvatus alalla joten pääsen vaikuttamaan edes hiukan miten tehdään, tekemättä kamalaa kisaa. Hyvää kevättä ! (:
Juuri eilen kirjoitin postauksen siitä, miksi urheilen ja miksi valitsen mielummin terveelliset elämäntavat. Siinä sivussa kerroin vähän taustaa urheiluharrastuksilleni ja mainitsin juuri tuosta 1500 metrin juoksusta – juoksin sen rapakuntoisena ilman kenkiä, ihan liian lujaa ja juoksutekniikoista mitään tietämättä, aijajai onneksi nuo päivät ovat historiaa 😀 Hyvä postaus ja täyttä asiaa, liikunnan pitäisi olla mukavaa ja hauskaa, eikä ainaista kilpailua ja muiden päihittämistä.
Iteki oon aina ollu suhteellisen hyvä urheilussa, koululiilkunnassa 9-10 oppilas, mutta siitä huolimatta koin testit todella ahdistaviksi. Niitä usein stressattiin kavereiden kanssa etukäteen. Varsinkin koulu-uinnin koin todella vastenmieliseksi, joka oli pakko suorittaa liikunnasta läpipääsemisen uhalla. Vaikka ymmärränkin testien tarkotuksen koululiikunnassa, niiden asema ei sais olla ensisijainen vaan nimenomaan liikunnan ilo ja yhdessä tekeminen 🙂
Muistan kans koululiikunnasta sen, että kuinka tympeää oli kun opettaja valitsi kapteenit.. joukkueisiin tottakai valittiin ekana ne heidän kaverit ja ns. Parhaina pidetyt. Itse olin tasainen oikeestaan kaikissa lajeissa, en yltiömäisen hyvä mutten huonokaan, joten olin aina viimeisten joukossa. 😀
Mun mielestä tää yhteiskunta alottaa kilpailun aivan liian aikaisin. Äidit alottaa sen jo vastasyntyneestä.
Hei ! Ensi vuonna astuu voimaan uusi opetussuunnitelma. Liikunnan osalta siinä korostuu se, että lajien nimet pyritään jättämään varjoon. Ei siis ole liikuntatuntia nimeltä jalkapallo tai pesäpallo. Eriyttäminen on tämän päivän koulumaailman yksi kovimmista sanoista: tunneista tehdään sopivan haasteellisia jokaiselle taitotasoista huolimatta. Mainitsit testit. Liikunnasta vielä toistaiseksi annetaan numeroarvosana ja kasin saa jo sillä, että osallistuu innokaasti tunnilla ja pitää huolen, että liikuntavälineet ovat mukana. Ysiin ja kymppiin tähtäävien oppilaiden on jotenkin näytettävä opettajalle olevansa sen arvoisia ja tähän keinoon ei ole oikein muuta ratkaisua kuin nämä kerran vuodessa toistuvat kunto- ja cooperin/1500m/3000m -testit. Vai onko? Minä henkilökohtaisesti pidän testaamista hyvänä asiana. Koulu opettaa elämää varten. Ei elämässäkään pääse aina helpolla ja välillä joutuu ”testeihin”. Aurinkoista loppupäivää!
Olen aina saanut onneksi harrastaa liikuntaa, pikkulapsesta saakka, ja siihen maailman aikaan löytyi paljon seuroja ja ryhmäliikuntatunteja, jotka oli pelkkää iloista höntsäilyä eikä mitään kilpailua. Liikunta itsessään herättää mussa aina positiiviset fiilikset, mutta jotenkin karvat nousee yhä pystyyn, kun puhutaan koululiikunnasta! 😀 Peruskoulun liikuntatuntien muistan kiertäneen samaa kaavaa, telinevoimistelukausi, luistelu/hiihtokausi, pesiskausi… Yksi opettaja tosin erottui joukosta, ja toi opetuskautenaan vaihtelua tuttuihin rutiineihin. Muistan itse kuuluneeni ”keskikastiin”, mutta oli todella ikävä kuulla, kun vieressä opettaja välillä ihan päivitteli, miten surkeasti esim. joku luisteli. Sitten taas lukion jälkeen kaikissa opinnoissani on ollut erittäin vaihtelevaa ja mukavaa liikuntaa. On kysytty toiveita, esim. käyty salilla, tanssitunneilla, sauvakävelty, tehty pilatesta ja monia sellaisia uudempia juttuja, joiden nimiäkään en enää muista 😀 Olenkin tullut siihen tulokseen, että paljon on opettajasta ja resursseista kiinni 🙂 Ja tietysti kaikki muuttuu vuosi(kymment)en saatossa.. Kaikesta huolimatta tuen koululiikuntaa ja toivon sen peruskoulujen opetussuunnitelmassa säilyvän. En itsekään ole kovin kilpailuhenkinen (paitsi erittäin pahasti itseäni kohtaan! :D) ja oman taaperon kohdalla yritän luoda jo nyt hänelle positiivista mielikuvaa liikunnasta, vaikka hänelle taitaa kaikki se pelaaminen ja meneminen tulla (ainakin vielä) ihan luonnostaan 🙂
Hei Venla! Olen varmaan noin pari vuotta sinua nuorempi. Mun muistot koko peruskoulun liikuntatunneilta on samaa luokkaa kun mitä olet tässä kirjoittanut. Paljon kilpailuhenkisyyttä ja testejä. Aina kilpailtiin, kuka on paras missäkin lajissa, ja opettajat suosivat jostain syystä nimen omaan niitä lajeja, joissa on helpoin kilpailla keskenään. Liikunnan arvosana tuli vain pelkästään sen mukaan, mitä eri testeistä oli saanut tuloksiksi, yrittämisellä ei ollut mitään merkitystä opettajille. Onneksi lukioon mentäessä asia muuttui. Opettajan asenne lukiossa oli se, että lihaskuntotestien,juoksutestien ym muiden testien tuloksilla ei ole niinkään väliä, vaan enemmänkin sillä että osallistuu kaikkeen parhaansa mukaan. Opettaja osasi myös siirtää asenteen oppilaisiin, ja kielsi moneen otteeseen vertailemaan omia tuloksia muiden tuloksiin. Hän kannusti uusien urheilulajien kokeilemiseen, ja herätti monessa oppilaassa uutta intoa alkaa liikkumaan koulunkin ulkopuolella. Minusta opettajan asenne arviointimenetelmät ovat suuressa osassa koulun liikuntatunneilla. Peruskoulussa todella monella luokkakaverilla lopahti into koululiikuntaan, koska jos itse oli vähän kehnokuntoinen, niin se näkyi vahvasti arvosanassa. Mutta lukiossa taas kun vaan jaksoi yrittää ja välillä ylittää itsensä, heti arvosana näytti hyvää tai kiitettävää kuntotestien tuloksista huolimatta. Kiitos mahtavasta blogitekstistä!
Moikka! Tosi hyvä aihe ja tässä vähän omia koulu ajan liikuntamuistoja. Pääasiassa tykkäsin liikunta tunneista, vaikka olinkin liikunnassa huono (kiitos sen vertailun, 8 oli kuitenkin numero). Yritin täysillä mutta samanlaisia lahjoja ei ollut kuin kavereilla, joten olin porukan huonoimmasta päästä. Onneksi osa opettajista kannusti ja palkitsi yrittämisestä eikä vain katsellut tuloksia. Mikään yksilölaji ei siis oikein napannut (paitsi suunnistuksessa olin hyvä!), mutta kaikkia joukkuelajeja rakastin ja pidän niistä vieläkin! Kavereiden kanssa kun yhdessä tehtiin ja puhallettiin yhteen hiljeen, se oli parasta ja niitä muistelen lämmöllä 🙂 Nykyisin joukkuelajeja on vaikea harrastaa ja siinä mielessä kaipaan liikuntatunteja! Mutta kyllä niistä toisaalta jäi niin selvästi se fiilis ”olen huono liikunnassa”, mikä on vienyt aikaa päästä tuosta ajatuksesta poi . Toiset on lahjakkaampia kuin toiset mutta kaikilla on oikeus nauttia liikunnasta!
Olipas mielenkiintoista luettavaa ja paljon ajatuksia heräsi!
Olen tällä hetkellä lukion 2. ja olen aina lukeutunut niihin, jotka inhoavat liikuntaa koulussa ja nimenomaan vain koulussa. Yläaste- ja lukioaikana olen käynyt ehkä kaksi tai kolme kertaa uimassa ja niinäkin kertoina ”pakon” edessä. Koulussa niin jalkapallo, sähly, cooper, salitestit kuin lentopallokin ovat aina kuuluneet inhokkilistaani. Yläasteen jalkapalloturnauksissa luokkamme oli joka kerta se kehnoin ja muistan, kuinka nöyryyttävää oli koko koulun edessä pelata.
Vapaa-ajalla kävin pelaamassa sählyä iltoisin. Siitä nautein ihan mielettömästi; nauru raikasi, hiki helmeili jokaisen otsalla ja joka kerta aika tuntui loppuvan kesken. Siellä ei laskettu maaleja – pelattiin vaan, koska se oli kivaa!!
Koululiikunnasta minulla on myös joitakin hyviä muistoja. Ala-asteella kuuluin vielä niihin, jotka pärjäsivät ihan hyvin lajissa kuin lajissa. Tällöin oli mukava pelata esimerkiksi pallopaikalla ja poliisia ja roistoa. Yläasteella hyvät muistot ovat niiltä tunneilta, kun pelasimme tyttöporukalla koko kahden tunnin ajan viirinryöstöä. Vaikkeivät nämä ”leikit” niin hirveästi liikunnalta kuulostakaan, niin kyllä siellä hiki tuli ja tuntejen jälkeen uskoakseni jokaisella oli hymy huulilla ja posket punottivat! 🙂
Olen siis hyvin pitkälle samoilla linjoilla sun kanssa: koululiikunnasta leikkimielisempää ja vähemmän kilpailuhenkistä – näin varmasti suurempi osa nuorista ja lapsista innostuisivat liikunnasta ja löytäisivät sen tärkeimmän, eli liikunnan ilon!
Todella hyvä kirjoitus Venla! 🙂 En yleensä kommentoi, mutta nyt on aivan pakko.. Oon aina harrastanut urheilua jonkin verran, kokeillut kaikenlaisia lajeja, mutta pakko myöntää, että koululiikunta söi liikunnanintoani ja sen vuoksi en ehkä olekaan niin urheilullinen. Vihasin testejä, kilpailuja ja uintia erityisesti. Uikkarit ’unohtui’ aina kotiin ja olin kipeä cooperi päivinä.. Tykkäsin kyllä paljon pelailla pallopelejä ja muuta sellaista. Olen löytänyt kadonneen liikunnan innon näin jälkeen päin, kun koulut on jo käyty ja voi tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa. Onneksi se ei oo koskaan myöhäistä. 🙂
Tosi hyvä kirjoitus. Silmään pomppasi mm. tuo joukkueidenvalintakohta; itse vasta liikunnanohjauksen peruskurssin käyneenä on jäänyt mieleen kuinka opet vannotti, että jos ryhmästämme tyypit tulee ohjaamaan liikuntaa tulevaisuudessa, kukaan ei sitten ikinäkoskaan saa käyttää tota mainitsemaasi valintamenetelmää! Varma keino saada jollekkin paha mieli.. Ainakin omalta ylä-aste-ajalta muutaman vuoden takaa muistan kun tuo oli liikunnanmaikan käytössä, toivottavasti asiaan tapahtuis muutos eikä olis enää yleinen käytäntö 🙂
Itsehän en oikein ikinä oppinut tykkäämään koululiikunnasta. Nimenomaan kaikki se kilpailuttaminen ja muu ei iskenyt muhun yhtään. Olisin saanut niin paljon enemmän irti, jos tunneilla olisi keskitytty enemmän just vaikkapa tekniikkaan ja vastaaviin juttuihin. Olin nuorempana muutenkin aika jännittäjä monen asian suhteen, joten olin aina useemman päivän ennen 1500 juoksua tai niitä perus lihaskuntotestejä ihan paineissa 😀 En nyt kuitenkaan kauheen pahasti mistään oo traumatisoitunut, olin kuitenkin aina sellasta keskitasoa, eli en erityisen hyvä mutten erityisen huonokaan. Mutta en vielä tänäkään päivänä tykkää älyttömästä kilpailuhengestä, niin liikunnan kuin monen muunkaan jutun kohdalla. Viihdyn parhaiten yksin salilla tai yksin lenkillä, eikä mulle välttämättä oo kovin tärkeetä edes huomata mitään nopeeta kehitystä, koska mun liikkuminen perustuu täysin siihen, että siitä saa hyvän fiiliksen.
Heippa,
Kiitos hyvästä kirjoituksesta 🙂
Luultavasti suuri osa meistä pystyy samaistumaan kirjoittamiisi kokemuksiin, valitettavasti. Aikaisemmin ja ehkäpä joissain kouluissa vieläkin kilpailu kuuluu tiiviisti liikuntatunteihin.
Onneksemme (viimeistään) tuleva opetussuunnitelma tulee painottamaan kilpailullisuuden sijaan kannustusta positiivisiin liikuntakokemuksiin ilman kilpailua ja tulosten vertailua. Pyrkimyksenä on luoda onnistumisen kokemuksia aiemmasta liikuntataustasta huolimatta ja tähtäimessä juurikin innostus liikuntaan, joka kantaisi läpi elämän.
Liikuntatunnit tulisi rakentaa ajatellen taitoja, joita tunnilla olisi tarkoitus harjoittaa(mm.perusmotoriset taidot). Ei siis mentäisi laji edellä. Toki lajin piirteitä voi ottaa tunnille mukaan, mutta esimerkiksi helpottaen lajin sääntöjä, jolloin kaikki pääsisivät mukaan, eikä osallistuminen ja onnistuminen riippuisi aiemmasta kokemuksesta.
Toivotaan siis, että aiemmasta liikuntatuntien kilpailukulttuurista päästäisiin pian irtautumaan ja ”uusi” suunta ottaisi tuulta purjeisiinsa jokaisessa koulussa.
Meillä on ainakin opettajankoulutuslaitoksella muistiluihin painettu, ettei koululiikunta ole urheilua 🙂
Olen käsitykseni mukaan suunnilleen samoihin aikoihin ollut koulumaailmassa kuin sinä, ekaluokan aloitin 2000. Minulla koulun liikuntatuntien muistot poikkeavat hieman sinun muistoistasi. Meillä tunneilla aluksi harjoiteltiin nimenomaan tekniikkaa. Esim. Koripallossa eri kuljetus- ja syöttötekniikoita sekä korien tekemistä. Itse tykkäsin liikunnasta, mutta olin pienenä aika pullukka, joten en ollut kovin nopea tai ketterä joten liikunnan numero oli 7-9. Mutta muistan kuinka ainaki suurin osa oppilaista, minut mukaan lukien, pitkästyivät tekniikoita harjoitellessa ja ennen pitkään rupesivat vaatimaan opettajalta, että aletaan pelamaan. Ja tunnin lopuksi aina pelattiinkin. Milloin kaksi oppilasta sai valita joukkueet, milloin ne jaettiin ”jako-kahteen” -systeemillä, milloin opettaja jakoi joukkueet. Liikunta tuntien sisältö määräytyy pitkälti opettajan ja hänen liikunta-innostuksen mukaan.
Samoilla linjoilla! En ollut edes ajatellut tota tekniikka-juttua, mutta täyttä tottahan se on! Ala-asteella opetellaan lajien säännöt, mutta tekniikkaa ei käydä läpi lähes ollenkaan. Kerran meillä oli vitosluokalla sijainen, jonka poikaystävä oli futaaja (ja nykyisin aikas hyvä semmonen :D) ja hän tuli meille liikkatunnille kertomaan/opettamaan jalkapallon tekniikkaa.
Yläasteella musta tuntui, että kaikkiin asioihin mitä tehdään, löytyy joku taulukko josta katsotaan tulokset tai tulokset ovat jotenkin muutenkin vertailtavissa. Olen aina osallistunut liikkatunneille ja tehnyt parhaani, vaikken hyvä olisi jossain lajissa ollutkaan. Esim. pesis oli aivan hirveää, mutta muistan kuinka kiva oli kun kaikki kannustivat vaikkei siihen palloon osunutkaan! Lukion liikunta oli jotenkin vapauttavaa kun mitään tuloksia ei otettu ylös ja arvosana tuli osallistumisen mukaan, ei tulosten.
Mun mielestä se pitäisi kieltää, että kaksi joukkueen kapteenia valitsee joukkueensa. Aina jollekin tulee paha mieli kun jää sinne häntäpäähän! Itsekin sinne ”huonoimpiin” lukeuduin monestikin, mutta ei se ole vaikuttanut muhun. Jonkun toisen kohdalla tilanne voi olla kuitenkin ihan eri! Olisi kaikille reilumpaa jos joukkueet valittaisiin sattumanvaraisesti tai ”jako kahteen” -tyylillä.
Tulipas pitkä sepustus 😀 Pointti kuitenkin on se, että omalla kohdalla koululiikunnasta on paljon hyviä muistoja!
Yläasteaikainen kuntoni oli hirvittävän surkea, ja olin ehkä jopa hieman ylipainoinen, joten täytyy sanoa että koululiikuntatunnit eivät maistuneet, eivät sitten ollenkaan, eivätkä kyllä myöskään innostaneet vapaa-ajalla liikkumiseen. Liikuntaryhmässämme oli niitä urheilijatyyppejä mitkä juoksivat harrastuksesta toiseen vapaa-ajallaan, joten jäin aina niiden, ja oikeastaan kaikkien muidenkin varjoon. Olin aina viimeinen ketä valittiin joukkueeseen, eikä kukaan halunnut olla ikinä parini. Ei kovin mieltä ylentävää.
Olen ehdottomasti sitä mieltä että järjestelmää tulisi muuttaa. Kovin monella kaverillanikaan ei ole hyviä muistoja koululiikunnasta. Ne taidot on kuitenkin asia, mitkä kannattaa omaksua jo kouluaikana, jotta ne jäisivät osaksi elämäntapaa. Jos koululiikunta saa vaan aikaan inhonväristyksiä, en ihmettele yhtään jos ei kansalla ole halua kokeilla liikunnan riemuja. Meillä onneksi ammattikoulussa oli ihan älyttömän hyvä liikunnanope, saimme itse päättää mitä lajeja haluamme kokeilla, eikä arviointi tapahtunut suorittamisen, vaan ehkä enemmän asenteen mittaamisella. Tietty siinä on se peruskoulun ja ammattikoulun ero.
Hyvä teksti ja antaa ajattelemisen aihetta. Kaikesta kilpailusta en kyllä luopuisi koulussa, mutta ehkä enemmän nimenomaan tulisikin painottaa sitä itsensä voittamista ja omien tuloksiensa parantamista. En koskaan ollut kisoissa erityisen hyvä mutta ihan mukavaa se silti oli.
Tuntuu siltä, että olen ollut erityisen hyvässä asemassa, koska ainakin omalla kohdalla yläasteella opeteltiin liikuntatunneilla aina alkuun kyseisen lajin tekniikkaa ja vasta loppuun pelattiin. Esim. jalkapallossa kuljetusharjoituksia, uinnissa eri tekniikoita jne. Valitettavaa huomata, että tässä on koulujen välillä niin paljon eroja.
Toivotaan, että liikunnanopettajat saisivat tästä pontta kehittää tuntiensa tasoa!
Koululiikunta on kivaa ja tuo hyvän mielen 🙂 tosi laajaa ja tehdään kaikenlaista kivaa 😉 kuitenkin asioihin pakotetaan ja niitä arvostellaan eikä kaikki voi olla yhtä hyviä kun toiset joten ei kuulu mun lemppareihin. Vapaa-ajan liikunta on kuitenkin kivaa kun saa ite päättää mitä tekee! 🙂 ihanaa päivää,ja superisti haleja <3
On erityisen mielenkiintoista, miten osa kokee koululiikunnan juuri mainitsemallasi tavalla. Itse olen todella kilpailuhenkinen ja myös hyvä liikunnassa, joten erilaiset testit olivat nimenomaan se jännittävin juttu. Mielestäni liikunta on kuitenkin kouluaineena yksi muiden joukossa ja arvosana siitäkin on annettava kuten vaikka matikasta tai biologiasta. Edelleenkin esim. reaaliaineiden kursseilla numero koostuu pääosin kurssikokeesta, jota sitten voivat nostaa/laskea erilaiset ryhmätyöt ja aktiivisuus. Itse koen että liikunta ei eroa tästä millään tavalla. Liikuntatestit toimivat kokeena ja muodostavat suuren osan (50%) arvosanaa ja sen lisäksi omalla aktiivisuudella, liikunnan ilolla, kannustamisella, tiimityöllä ja parhaansa yrittämisellä voi nostaa/laskea liikunnan arvosanaa.
Itse voin omasta kokemuksesta kertoa, etten ole kovin hyvä englannissa. Tunneilla tehtävät ryhmäkeskustelut tuntuivat todella ahdistavilta, sillä olin huono, en osannut, enkä loppujen lopuksi uskaltanutkaan enää. Vältin englannintunteja parhaani mukaan, sillä koin häpeää ja juuri samanlaisia fiiliksiä kuin oppilaalla, joka ei tykkää liikunnasta. Muiden aineiden kohdalla näistä tunteista ei kuitenkaan puhuta vaan aina nostetaan esiin liikunta ja se miten siellä jatkuvasti kilpaillaan.. Kuitenkin aivan yhtälailla vertaillaan historian kokeiden numeroita tai kuvistöiden numeroita ja osa kokee siinä alemmuttaa ja toiset ylpeyttä.
Tietenkin riippuu todella paljon opettajasta, kuinka hän suhtautuu kilpailuasetelmaan ja minkälainen liikuntaryhmä ylipäätään on. Minulle sattui ryhmä joka oli todella kilpailuhenkinen, mutta kuitenkin kannustimme aina toisiamme ja meillä vallitsi hyvä ryhmähenki. Voisinkin kuvitella että huonot muistot koululiikunnasta johtuvat useimmin muusta liikuntaryhmästä ja sen suhtautumisesta liikuntaan, liikunnan stereotypioista, kärjistyksistä ja ennakkoluuloista sekä opettajasta ja siitä kuinka opettaja viestii asian oppilaille. Väitänkin, että liikuntatestejä (ja kilpailua) ei voi syyttää tästä ongelmasta, koska edelleen muissakin aineissa on kurssikokeet, jotka ajavat täysin saman asian kuin liikuntatestit. Sen sijaan syy on muussa liikuntaympäristössä ja ihmisten ennakkoluuloissa koululiikuntaa kohtaan.
Sen verran voin vielä selventää, että nykyään hyvät liikunnanopettajat käyvät ensin läpi tekniikan ja teettävät osaharjoitteita ennen kuin vasta lopputunnista pelataan yhdessä. Eli siinä tapauksessa tilanne on jo muuttunut sinun kouluajoistasi. 🙂 Ja ensi vuonna tulee uusi opetussuunnitelma, joka lisää koululiikunnan yhteisöllisyyttä ja painottaa vähemmän testejä ja kilpailuasetelmia! Toivottavasti ihmisten käsitys koululiikunnasta paranee tämänkin uudistuksen myötä!
Hyvää kevättä sinulle Venla!
Moi,
Jaan myös omat kokemukset koska aihe on kiinnostava ja blogiteksti erittäin asiallinen :). Minulla koululiikunta oli traumaattista, koska se oli juurikin tuota kilpailua ja niissä hyvin pärjänneiden suosimista. Ala-asteella liikunta oli muistaakseni vielä lemppariaineeni mutta yläasteella ja lukiossa en sitä voinut sietää. Olin aina joukkueenvalinnoissa se viimesin rivissä seisova tai vaihtopenkin lämmittäjä. Sitten aloin jo itse keksiä kaiken maailman tekosyitä flunssasta menkkoihin ettei tarvitse osallistua. Taisinpa muutaman kerran linkuttaa jalkaanikin teatraalisesti :D.
En halua syyttää ketään tai mitään, mutta luulen että koululiikunnalla saattoi olla osuutta siihen, etten nyt aikusena pysty sietämään joukkuelajeja. Olen hurahtanut liikuntaan omasta tahdosta, ja rakastan esimerkiksi juoksemista, spinningiä ja salilla käyntiä missä saan haastaa vain itseni ja olla vain itsekseni.
Kiitos mahtavasta blogista!:)
Itse tykkäsin liikunnasta ala-asteella kun se nimenomaan oli leikkimielistä pallopelailua, kuten kymmenen tikkua laudalla mutta yläasteelle mennessä tilanne muuttui täysin. Liikuntatunneista tuli painajaista, koska melko usein meillä oli jotakin lihaskuntopiirejä kun opettaja piti niistä enemmän kuin pallopeleistä. Lisäksi hän oli himourheilija ja vaati oppilailta melkein samaa kuin itseltään. Itse olen aina saanut melko heikkoja arvosanoja liikunnasta, kun en vain ole hyvä. Ehkä liikunnassakin voisi huomioida sen yrittämisen, koska minä kuitenkin aina yritin parhaani tunnollisena koululaisena, mutta ei se numerossa näkynyt.
Moikka!
Tämä postaus tuli kyllä tarpeeseen. Nyky-yhteiskunnassa on niin paljon kilpailua, että eikö edes koululiikunnassa voisi ottaa rennommin, nimenomaan liikunnan ilosta nauttien. Tällä hetkellä käyn lukiota,jossa kuvittelin liikunnan olevan taitoihin perustuvaa, mutta siellähän se opettaja oli tyytyväinen, jos kaikki osallistuivat taitoihin katsomatta.
Kun taas alakoulussa opettaja vaati mitä erikoisempia välineitä, jotta liikunta olisi mahdollista. Alakoulussa toteutettiin siis välineurheilua, (totta kai välineet ovat osa liikuntaa, mutta kyse on nyt koululiikunnasta)joka jakoi toiset hyviin ja toiset huonoihin.
Kiitos tästä postauksesta, joka on aina ajankohtainen! <3
Oikein mukavaa kesän odotusta Venla!
Olen itse edelleen koulussa, ja minusta suurin epäkohta koululiikunnassa on sukupuolten jaottelu. Yläasteella meillä on tyttöjen ja poikien liikunta erikseen, missä ei sinäänsä ole mitään vikaa, koska pojat kuitenkin ovat tässä vaiheessa luonnostaan vahvempia ja meno on rajumpaa. Ongelma ilmenee kuitenkin poikien ja tyttöjen lajien eroissa. Pojilla on paljon pallopelejä: sählyä, jalkapalloa, koripalloa. Meillä tytöillä taas on tanssia, aerobiciä ja zumbaa. Pallopelejä ehkä kerran kaksi vuodessa. Meillä koko ryhmä haluaisi pelata enemmän ja tästä on opettajalle sanottu, mutta tanssia on silti viikosta toiseen.
Hei!
Nyt täytyi tulla kommentoimaan, sillä oma mielipiteeni koululiikunnasta on hyvinkin erilainen.Nyt olen 9.luokalla, peruskoulun liikuntatunnit ovat siis pian päättymässä.
Itse olen koko ikäni ollut melko liikunnallinen. Olen harrastanut koko ajan jotain, ja aina välillä useampaakin lajia kerralla. Mm.taitoluistelua, telinevoimistelua, joukkuevoimistelua ja balettia on tullut harrastettua. Tällähetkellä iltanu kuluvat akrobatiavoimistelun parissa. Perheen kanssa ollaan aina liikuttu, etenkin lomaillessa: talvisin hiihdetty ja lasketeltu, kesäisin pelattu tennistä ja frisbeegolfia. Perheen kanssa on aina kisailtu, mutta toki se on ollut ihan leikkimielistä, ei ollenkaan vakavaa. Kilpaileminen si siis minulle ole , eikä ole ollut koululiikunnassa mikään ongelma. Onhan harrastuksenikin useimmiten olleet kilpailulaje.ja.
Minulle ongelmia ovat koululiikunnassa tuottaneet juurikin nuo harrastamani lajit ja opettajat. Meillä kun liikunta on ala- ja yläasteella ollut pääasiassa niitä joukkuepelejä. Jalkapalloa, pesäpalloa, koripalloa, lentopalloa…. Niitä lajeja joita harrastan, ja joissa olisin ollut hyvä, ei ole ollenkaan. Ja koska harrastukseni ovat olleet mitä ovat, niin ei siinä mitkään pallon käsittelytaidot kehity. Siksi ei liikuntatunneilla ole loistanut, kun ne taidot ovat olleet aivan muussa asiassa. Ja sitten jos joskus erehtyy kysymään, että eikö me voitaisi pitää joku kerta telinevoimistelua, tai vaikka jotain tanssia, niin vastaus on: opetussuunnitelma on mikä on, eikä sitä muuteta. Vaikka liikunnan ilo on vapaa- ajalla säilynyt , on se ehdottomasti kolussa hävinnyt jo ekoilla luokilla. Ja suurin syy on tämä lajien arvostamattomuus. Kokemusta nimittäin on siitäkin , että jalkapallonpelaaja, joka on aivan loistava jalkapallossa, mutta löhöilee sivussa muilla tunneilla, saa paremman numeron, kuin sellainen, joka ei loista missään , mutta jaksaa yrittää joka tunti. Mielestäni tämäon aika surullista, itse kun kuulun tähän jälkimmäiseen. Aina kotona ovat vanhemmat sanoneet että ”iloisella mielellä ja positiivisella asenteella” , ja tätä neuvoa olen yrittänyt noudattaa.
Koululiikunnasta minulla riittäisi vielä paljon puhuttavaa, mutta ettei tästä tulisi jo aivan uutta postausta, jätän tämän tähän. Jos nyt vielä yhteenvedoksi kuitenkin totean, että mielestäni ongelma ei ole kilpailullisuus, vaan lajien muuttumattomuus ja eri lajien arvostuksen puute.
Koululiikunta olisi muuten ihan kivaa mutta mä käyn pientä kyläkoulua missä on 50 oppilasta ja tilat ovat aika pienet. Eli varsinkin sisäliikunta on todella tylsää.
Mutta kiva postaus :’)
Nyt oli kyllä niin hyvä postaus, että pakko kommentoida ! 😀 mulle ainakin on jäänyt traumat koululiikunnasta. Itse en todellakaan ole ikinä ollut kilpailuhenkinen ja sen takia juuri kaikki testit ja kisat tuntui ahdistavilta. Myöskään uinti maauimalassa alkusyskystä kahdeksalta aamulla ei kauheasti houkutellut ja ainoa vaihtoehto oli uida allasta päästä päähän vähintään 400m tai enemmän niin kauan kuin jaksaa. Pallopellejä aloin pelkäämään saadessani milloin jalkapallon, milloin lentopallon naamaani. Olen ollut aina huono juoksemaan ja kuntotesteissä. Jotkin tytöt taas painoivat menemään, vaikka henki menisi, kunhan vaan olisi kaikkein paras. Juuri näille tytöille napsahteli kymppejä ja itse taisin saada kutosen liikunnasta. Jos et pidä jostain lajista tai olet siinä huono, on liikkunnan numerosikin huono.
Pakko sanoa heti alkuun miten hyvän ja ajatuksia herättävän tekstin onnistuit kirjoittamaan! Hyvä Venla! 🙂
Lukeudun siihen porukkaan, joka ei voinut sietää koululiikuntaa. En tuntenut ikinä olevani hyvä missään lajissa, enkä saanut keneltäkään kannustusta. Olin hieman ujo ja ehkä sen takia myös ulkopuolinen, ja muistan yhä miten pahalta tuntui kerta toisensa jälkeen tulla ”valituksi” joukkueeseen. Hyvä fiilis sen kuin kohosi…
Siitä huolimatta yritys oli aina kova. Osallistuin melkein kaikkeen (uintia lukuunottamatta sillä olin kloorille allerginen) ja tein kovasti töitä. Olin kuitenkin aina helpottunut kun liikuntatunnit oli ohi, ja vielä lukiossakin laskettiin miten monta tuntia vielä olisi jäljellä. Surullista, mutta koululiikunta oli aivan kamalaa.
Liikunta tuo todella hyvän olon ja haluankin korjata mielipiteeni liikkumisen suhteen. Yritän muuttaa elämäntapojani, jotta saisin hyvän ja terveen olon. Haluan myös pysyä hyvinvoivana, jotta pystyn opiskelemaan unelma-ammattiini ja tehdä töitä ilman väsymistä. Tiedän sen vaativan aikaa, mutta pystyn siihen kunhan uskon itseeni.
Kiitos tästä postauksesta! Välillä usko itseensä on aivan lopussa, mutta tämän myötä luottamus kohosi jälleen ylöspäin. Olet huippu ja ihana! <3
Ihan kuin olisit lukenut ajatukseni ääneen :)! Olen ihan samaa mieltä, tykkään itse koululiikunnasta mutta koin itse kyllä kaikki testit todella ahdistavina koska niitä ”piti” sitten vertailla muiden kanssa ym :/ kiva postaus!
Itse valmistuin ylioppilaaksi viime kesänä. Ikinä en ”oppinut” pitämään koululiikunnasta. Tän postauksen tiimoilta ymmärrän nyt miksi: koska ”koululiikunta” oli enemmänkin ”koulu-urheilua” ja urheiluhan tarkoittaa kilpailullista liikuntaa. En saanu hyviä arvosanoja liikasta, koska en ponnistellut ylimääräistä. Olin tunneilla, tein mitä käskettiin ja yritin hymyillä, vaikka aina ei tehnyt mieli. Silti sain arvosanaksi usein 6, max 8. En ikinä ymmärtänyt miksi. Nyt tiedän miksi. Koska koulu haluaa palkita vain ne, jotka liikkuvat koulunkin ulkopuolella ja tunneilla on kuin duracel-pupuja, 10-arvosanaan pyrkiviä oppilaita. Toiseksi, meidän maikka lukiossa kulki aina koululta ulkoliikkapaikalle autolla! Ja matkaa kerty alle km! Maikka kerto mitä meidän piti tehdä ja istahti itse ottamaan aurinkoa kun me muut pelattiin pesäpalloa tai jalkapalloa. Nää oli ne kaks lajia mitä harjoitettiin JOKA IKINEN TUNTI. Talvella sitten vähän tanssittiin tai pelattiin polttopalloa… huoh.
Viime vuoden tammikuussa kaveri ehdotti, että alotettaisiin kuntosalitreenaus. No heti ensimmäisestä treenikerrasta lähtien muhun iski treenikärpänen! En ois ikinä uskonu että MINÄ käyn viisi kertaa kuntosalilla ja vielä aerobisella! Ja rakastan joka treenikertaa! Voisin kailottaa liikunnan ilosanomaa kaikille!
Koululiikunnasta vielä, oon ite aina ollu todella kilpailunhalunen, mutta mun mielestä kilpailu koulussa, missä tahansa tunnilla on todella väärin. Jokaisella pitäs olla mahdollisuus keskittyä vain omaan itseensä, kehittää itseään, oppia itse ja itsestään. Ei sillon kuulu vertailla itseään muihin arvosanojen puitteissa.
”No heti ensimmäisestä treenikerrasta lähtien muhun iski treenikärpänen! En ois ikinä uskonu että MINÄ käyn viisi kertaa kuntosalilla ja vielä aerobisella! Ja rakastan joka treenikertaa! Voisin kailottaa liikunnan ilosanomaa kaikille!”
Toi voisi olla mun kommentti! kuulostaa sana-sanalta ihan siltä mitä mä voisin sanoa, eilen viimeksi salin jälkeen hehkutin höyrypäissäni kuinka ihanaa bodaus on ja kaikki tajuaisivat sen varmasti, jos saisin antaa ”sen fiiliksen” heille!
ihanaa että joku ottaa tämänkin asian esille. En koe koululiikuntaa mitenkään mukavana asiana vaikkakin olin urheileva nuori. Harrastin lentopalloa yläasteiässä, olin harrastanut jo vajaat kymmenen vuotta ja mielestäni omistin hyvän kunnon, testit olivat eri mieltä. Kuitenkin liikunnan numero oli 8/9 ja syynä siihen oli testit. 2200 metriä coopperissa ei riittänyt edes että olisi saanut numeroksi 8. Koulussamme oli todella kova arvostelu coopperissa ja coopperin juokseminen aloitettiin jo neljännellä luokalla, mikä oli mielestäni liian alkainen ikä alkaa kilpailemaan. Yhdeksännellä luokalla vain 3 meidän luokkalaisista tytöistä sai coopperista numeroksi yli yhdeksän, se kertoo mielestäni kovasta arvostelusta. Itse olin tottunut olemaan koulussa hyvä oppilas ja 7+ oli kova paikka hyvälle oppilaalle. Olin urheilullinen nuori, joka oli koko luokan kannustavin tyttö, aina liikuntavaatteet, aina yritin parhaani, mutta ainoa mikä merkitsi oli testit. Se testien määrä mikä meillä oli, oli jotain hirveää. Oli hyppynarutestejä, painonnonstotestejä, venyvyys, tasapaino, kymppiloikka, luistelu ja pallonkuljetustestejä, vain mainitakseni muutaman. Mistään lajeista ei opeteltu tekniikoita vaan suoraan aloitettiin pelaamaan. En muistele koululiikuntaa hyvällä, jos en olisi harrastanut lentopalloa minulle olisi jäänyt todella huono maku liikunnasta ja en varmasti olisi harrastanut sitä vapaaehtoisesti. Haluaisin että opettajat kiinnittäisivät enemmän intoon ja asenteeseen huomiota ja jättäisivät ne kymmenet eri testit taka-alalle.
Moi,
Mun mielipide ja kokemukset koululiikunnasta poikkeaa aika paljon sun ja muiden kommentoijien kokemuksista ja mielipiteistä. Mä olen itse varmasti ollut koulussa se kaikkein ärsyttävin tyyppi joka otti jokaisen liikunta tunnin kuin olympialaiset. Mulle oli kaikki tunnit pelkkää kilpailua ja halusin olla kaikessa paras. Mä tykkäsin testeistä ihan sikana koska niistä mä näin kuinka paljon parempi olin muita ja halusin aina kasvattaa eroa muihin ennen seuraavia testejä. Mä en ollut todellakaan mikään joukkue pelaaja ja olin aina liikkatunneilla joukkue peleissä pelaamassa ”joka paikkaa” koska muut ei musta olleet tarpeeksi hyviä. Meiän miikka tunneilla kyllä painotettiin aika paljonkin just työtä joukkue henkisyyttä ja muiden kannustamista ja harjoiteltiin aina tunnin aluksi tekniikkaa. Koska mä olen niin kilpailuhenkinen ja en ollenkaan joukkuepelaaja ei mulle jäänyt niin kiva fiilis koululiikasta. On varmaan aika selvää että olen siis vieläkin yksilö kilpaurheilija ja tähtään huipulle. Vähän eri perspektiiviä tais tulla asiaan muihin nähden, musta kilpailu on ihanaa! 🙂
Tosi hyvä kirjoitus Venla!
Itselleni on jäänyt traumoja juurikin siitä, kuinka joukkueita valittiin. Voi sitä häpeän määrää, kun jäi sinne viimeiseksi seisomaan ja toisen joukkueen oli pakko ”valita” mut. Eli ehdottamasti pitäisi käyttää muita tapoja muodostaa joukkueet! Joskus toki tehtiin esim. niin, että ne joilla oli tummat vaatteet menivät yhteen joukkueeseen ja ne, joilla oli kirkkaampia värejä menivät toiseen jne.
Olen siitä onnekas, että mulla oli sellainen ope, joka antoi hyviä numeroita niille, jotka selvästi yrittivät tunneilla parhaansa ja olivat positiivisella mielellä. Itsekin sain ysejä, vaikka en missään lajissa ollut kovinkaan vahva. Kymppiin sitten vaadittiin jo parempaa osaamista, mikä on ihan ymmärrettävää.
Niin kuin kaikissa oppiaineissa tuppaa olemaan, ongelma on siinä, että oppilaat on niin eri tasoisia. Toiset on lähes huippu-urheilijoita ja sitten taas osa siitä toisesta ääripäästä. Se on iso haaste opettajalle, miten järjestää sellaiset tunnit, missä kaikki pääsisivät kehittämään omaa tasoaan. Tietysti hyvä olisi, jos esim. harjoitteluvaiheessa vähän huonommat oppilaat voisivat harjoitella keskenään ja hyvät oppilaat taas eri ryhmässä. Mutta tässä ongelmana on se, että kuka sen määrittää kuka on hyvä ja kuka huono ja voihan tuostakin tulla negatiivinen leima. Ei ole helppoa keksiä ratkaisuja 😀 Mutta tosiaan, tosi hyvin kirjoitettu teksti: toivotaan, että juuri sitä liikkumisen iloa saataisiin koulun liikkatunneille! 🙂
Mielestäni liikuntatestit voivat saada nuoret myös liikkumaan ja harjoittelemaan enemmän, esimerkiksi omalla kohdallani, kun testit menivät huonommin ne saivat yrittämään ja treenaamaan enemmän kotona. Harjoittelun tuloksena sain parempia numeroita ja koin, että olin onnistunut. Tietysti tässäkin taustalla on se, että onko nuori kilpailuhenkinen vai ei, mutta omalla kohdallani testit ovat toimineet ”innoittajina” liikkumaan enemmän ja harjoittamaan heikkouksiani.
Pidin todella paljon tekstistäsi ja kirjoitit asioista mitä itse olen henkilökohtaisesti miettinyt koulu liikuntaan liittyen.
Itselläni jäi ala-asteella paha maku suuhun liikunta tunneista..meidän oma opettaja syrji minua koska en ollut kovin hyvä liikunnassa. Mieluusti osallistuin liikunta tunneille ja tykkäsin pelata kaikkia joukkue pelejä. Mutta opettaja aina syrji..esim. Aina jos oli jokin koulujen välinen pesäpallo peli tai jalkapallo peli niin vaikka opettaja sanoi valitulle ”kapteenille”, että kaikkien pitää saada pelata, niin miten kävikään..opettaja itse ei ikinä päästänyt minua pelaamaan vaikka olisin halunnutkin. Minä jouduin olemaan aina vaihtopenkillä tai olemaan ”narikkana” kun muut oppilaat antoi vaatteitansa minun pideltäväksi pelin ajaksi. Ala-asteen jälkeen en suksiin koskenut, koska siitäkin kyseinen opettaja teki pakko pullaa, pakotettiin hiihtämään myös sairaana. Oli pakko osallistua kilpailuihin vaikka kerran minulla oli sukset rikki niin jouduin niillä silti hiihtämään ja hiihtäminen oli todella raskasta (suksista oli se pohja-osa irronnut ja taipunut alas päin) ja muut hiihtäjät nauroi minulle kun olin niin hidas ja rikoin ladun perässäni. Opettaja kettuili, että miksen pärjää ikinä kisoissa. Erikoisinta oli ettei ikinä muut oppilaat minua sorsinut vaan se oli opettaja joka sen teki.
Onneksi viimein nuiden tuskaisten vuosien jälkeen menin ylä-asteelle ja siellä ei ollut syrjimistä opettajilta eikä todellakaan oppilailta. Olin jopa hyvä liikunnassa ja menestyin 1500metrin juoksussa (jopa olin ikäluokkani paras). Löysin yläasteella liikunnan ilon ja ONNEKSI en lannistunut ala-asteella kokemastani vääryydestä.
Se huono puoli ylä-asteella oli, että liikunnasta pystyit saamaan numeroksi 10 vaan jos harrastit jossain seurassa urheilua. Eli minullakin vaikka vejin testit hyvin jne. Niin numero oli 8 tai 9. Liikaa katsotaan tilastoja. Minun mielestäni numero pitäisi antaa jokaiselle henkilökohtaisesti eli ottaa huomioon henkilön oma innostus liikuntaan ja se, että miten ihminen on kehittynyt.
Kiitos tästä mahdollisuudesta päästä hieman purkautumaan 🙂
Mukavaa kevään jatkoa kaikille!! Ja liikkumisen iloa!:)
Meidän koulussa oli onneksi todella hyvä tunnelma liikuntatunneilla. Cooper ja lihaskuntotestit olivat pakollisia, mutta muuten ketään ei painostettu koulujen välisiin kilpailuihin. Ne, jotka halusivat mennä, saivat mennä sinne kisaamaan, mutta mitään ”karsintakilpailuja” ei järjestetty. Jos samaan lajiin olisi halunnut enemmän kuin paikkoja oli, niin sitten arvottiin. Mielestäni tälläinen järjestely olisi hyvä jokaisessa koulussa.
Itse esimerkiksi en yksissäkään kilpailuissa käynyt, vaikka jo silloinkin olin urheilullinen ja mulla oli hyvät taidot monessa lajissa. Kilpaileminen ei ollut mun juttu ja se oli fine niin mulle kuin liikunnanopettajallekin.
Monissa harrastuksissa se menee valitettavasti siihen, että laji olisi täytynyt aloittaa heti kun pystyssä pysyy. Siihen täytyy sitoutua jo pienestä pitäen 110 prosenttisesti ja viikonloput menee kisamatkoilla. Tuo toimii, kun on vaan se yksi laji, johon suhtautuu intohimoisesti. Mutta jos lapsella on useampi laji, tuo sitoutuminen menee hankalaksi.
Itse lopetin juuri tuon ankaran sitoutumisen ja kilpailuelämän takia tanssin, jota olin harrastanut ihan siitä asti, että osasin kävellä. Mun mielestä 8-vuotiailta ei pitäisi vaatia kisamatkoja, jotka suuntautuivat ympäri Eurooppaa.
Hei Venla! Olen seurannut blogiasi jo pitkän aikaa, ja nyt suoraan koululiikuntatunneilta päästyäni ajattelin tulla hieman kertomaan asiaa omasta näkökulmastani.. 🙂
Itse olen sitä mieltä, että opettaja vaikuttaa todella paljon kilpailuhenkisyyteen oppilaiden kesken. Mikäli opettaja suosii paljon niitä ”parempia”, eikä anna niille hiukan huonommille hyvää palautetta, kilpailu parempien kesken kasvaa. Minä alakoulussa en itse tykännyt koululiikunnasta yhtään. Ei kyllä pahemmin muutkaan liikuntatavat kiinnostaneet, lähinnä tuli käytyä heppailemassa ja pyöräilemässä. Pienenä harrastin ties mitä, mutta mikään ei tuntunut omalta. Esimerkiksi telinevoimistelu tuli lopetettua, kun pääsin nopeasti ”kilpailevien” ryhmään, mutten halunnut kilpailla, niinpä sekin lopahti sitten siihen.
Kuudennella luokalla ne uintikerrat ja hiihto tulivat lintsattua tosi helposti, saatoin jäädä niiksi päiviksi kotiin esittämään kipeää, vaikka todellisuudessa naureskelin niille, ketkä olivat siellä uimassa inhokkiopettajani opetuksessa. Koululiikunnan inhoaminen ja karttaminen johtui siitä, etten ollut liikunnasta kovin hyvä, eikä opettaja huomioinut kuin niitä parempia liikkujia.
Kun pääsin yläkouluun, asiat alkoi muuttua. Uusi luokka, uusi opettaja ja uudet liikuntatyylit. Liikunnannumeroni säilyi seiskana, mutta hetkellisesti tunsin kuntoni kohoavan ja löysin jopa sen pienen liikunnanilon sieltä sisältäni. Cooper-testin saatoin 7-luokalla vain kävellä, en tykännyt kilpailuhenkisyydestä luokkatovereideni kesken ja naureskeltiin vaan, kuinka ”turha ja helppo” kyseinen testi on ja HULLUKIN SEN JUOKSISI. Tiesin kumminkin, ettei mun juoksukunto todellakaan olisi riittänyt edes kasiin, nimittäin alakoulussa ei paljoa opeteltu tykkäämään urheilusta.´
Yläkoulu, varsinkin seiskaluokka oli aikaa, jolloin moni mun luokkalainen rupesi laihduttamaan. Ja, koska kilpailuhenkisyys – myös siinä ruvettiin kilpailemaan. Mun sisälläkin alkoi huutamaan se ”liikuntapakko”, enkä enää halunnut olla kaikessa se viimeinen. Mulla kyseinen laihuudenihannointi ei kumminkaan puskenut kovasti läpi, mutta olin kyllä pienesti kateellinen niille, jotka kertoivat juokseneensa aamuisin tyhjällä vatsalla jotain 5km, hah..
Kasiluokalla meillä vaihtui taas liikunnanopettaja. Se oli todella mukava ja kannustava, halusinkin ruveta tosissaan osallistumaan tunneille. Opin tykkäämään oikeasti koululiikunnasta, sähly, sulka- ja koripallo olivat suosikkejani, vaikken niissä kovin hyvä aluksi ollutkaan. Kehityin kumminkin koko ajan ja taas se hirviösana, kilpailuhenkisyys, auttoi mua jaksamaan olemaan muita parempi, tai vähintäänkin yhtä hyvä. Kahdeksannella löysin kuntosalin, ja nykyään siitä ei ole pois pääsyä. Ehkä se yksin treenaaminen on se mun oma juttu, vaikka en enää pelkää liikkua muiden kanssa. Onneksi meillä kasiluokalla jaettiin ryhmät niin, että koko luokan tytöt pääsivät samaan – jolloin liikunnasta tuli nautinnollisempaa, ja oikeasti pystyin sanovani liikuntatunteja lemppareikseni! Cooperissa sentään yritin, mutta suoritin kys. testin tuolloin parin kanssa, jolloin mentiin vähän niinkuin kaverini ehtojen ja jaksamisen mukaan..
Nyt vikaa vuotta käyneenä, jouduimme taas vaihtamaan liikunnanopettajaa. Kumminkin olen oppinut todella paljon uutta, enkä vaihtaisi mitään pois. Nykyään olen liikunnassa se about 10 oppilas, testit otan haasteena itselleni ja yritän olla vertaamatta itseäni muihin. Cooper meni helposti juosten koko matkan, ja senkin tein yksilönä, enkä taipunut muiden sääntöihin. Olen käynyt salilla kohta kaksi vuotta, mutta kehityskaari on huima. Nollasta huipulle, vai miten se menikään. 😉
Tiivistetysti – oma suhtautuminen ja liikunnanopettaja, sekä kanssaliikkujat vaikuttaa tosi paljon kilpailuhenkisyyteen. Myös liikkujien taso vaikuttaa siihen. Taisin kirjoittaa romaanin tästä, mutta kumminkin.. Meillä kumminkin on ollut yläkoulussa ihan mahtava liikunnanopetus ja omalla asenteella ja suhtautumisella liikkumiseen voi saada paljonkin aikaan! <3
Hyvää kevättä Venla, ja liikunnaniloa! 🙂
Voi että oli kiva lukea tää teksti! Oot ihan huippu ja itse saan sulta paljon motivaatiota, jatka samaan malliin! 🙂 Mulle koululiikunta ala-asteella ei ollut aina niin mukavaa. Olin silloin muita paljon isompi ja vähän pulskempikin. Ei valittu ekana joukkueisiin, mua haukuttiin, jopa kaverini äidin toimesta, ja voimistelutunnit oli niitä pahimpia, kun en todellakaan pärjännyt luokan siroille voimistelua harrastaville tytöille. Inhosin niitä tunteja, osin opettajankin vuoksi, joka pakotti toistamaan tiettyjä liikkeitä, vaikka tiesi hyvin etten niissä onnistunut. Kuitenkin aloitettuani salibandyn 5. luokalla alkoi kaikki pikku hiljaa muuttua. Löytäessäni liikuntatuntien avulla itselleni sen oikean lajin auttoi se liikuntataitojen paranemisessa, itsetuntoni koheni ja pikkuhiljaa minusta tulikin yksi luokan parhaista. Pituudestani oli lisäksi hyötyä lajissani, ja käänsinkin entisen heikkouteni vahvuudeksi ja etenin nopeasti vanhempien tyttöjen ja edelleen naisten joukkueisiin. Näin myöhemmin ajateltuna yksi liikuntatuntien parhaista jutuista on ehdottomasti se, että kokeillaan kaikkia lajeja, siten minäkin löysin omani. Itse jatkoin harrastustani SM-tasolle asti ja pelaan edelleen kilpatasolla ja jatkoin jopa urheilulukioon peruskoulun jälkeen. Ensimmäisen maajoukkuekutsuni sain lukion toisella luokalla, kova työ tuotti tulosta ja minusta kasvoi kilpaurheilija. Silloiset haukkujat ja kiusaajat eivät olisi tähän varmasti uskoneet ja itseni ylittäminen onkin nostanut itsetuntoani huimasti. Olen kiitollinen liikuntatunneille, joista alun perin kipinän lajiini sain, mutta ehdottomasti kilpailun ja vastakkainasettelun määrää olisi vähennettävä minunkin mielestäni; kokemuksella voin sanoa että voimistelua inhoan ja osittain pelkäänkin edelleen peruskoulun kokemusten vuoksi.
Mie inhosin peruskoulussa melkein kaikkea liikuntaa. Inhosin sitä, kun aina piti kilpailla, kun en ole pätkääkään kilpailuhenkinen ihminen enkä ole ikinä ollut erityisen hyvä missään liikunnassa. Mie kyllä mielellään lenkkeilin, leikin pallopelejä, hyppäsin hyppynarua välitunneilla ja pyöräilin vapaa-ajalla. Liikuntatunneilla parhaita oli nimenomaan erilaiset kuntopiirisysteemit leikin varjolla tehtynä, leikit itsessään ja erilaiset pallonkuljetusharjoitukset ja vastaavat, joita tehtiin ihan olemattoman vähän.
Koululiikuntaa en muistele mitenkään hyvällä, joskaan en kamalan pahallakaan. Se vaan oli sellainen välttämättömyys, jossa ei kylläkään ollut mitään erityisen hauskaa. Onneksi olen aina nauttinut omasta vapaaehtoisesta liikunnasta; pyöräilystä, kävelystä, juoksemisesta omaan tahtiin. Hiihtämisen löysin vasta pari vuotta sitten uudelleen, koulun hiihtotunnit vei koko touhusta kaiken ilon ja se oli todella vastenmielistä pitkään.
Oon kyllä samoilla linjoilla sun kanssa tosta koululiikunnasta. Mielestäni nuo testit ovat vähän turhia, koska nehän vain mittaavat tiettyä osiota ja siinä taas perimmäinen tarkoitus eli yhdessä oleminen katoaa. Uinticooper on varmasti monelle henkisesti vaikea, koska jos et ole uimari tai muuten aktiivisesti uiva on melkein mahdotonta saada siitä papereilla hyvää nuneroa. Uinti on niin paljon tekniikkaan perustuva eli siitä tämä vaikeus tulee. Meillä ei ainakaan kertaakaan koulussa harjoiteltu teknikoita tms mikä on mielestäni harmi, koska onhan uinti tosi monipuolista ja hyvä liikuntamuoto. Eli jos koulussa jo perehdytettäisiin myös näihin urheilun tuntemattomampiin puoliin säilyisikö lasten ilo urheilua kohtaan? 🙂
Ja tuolla jo aikaisemmin joku kertoi kun koulussa ei harjoitella esim. telinevoimistelua tai muita vieraampia lajeja on se minustakin harmi. Moni lapsi varmaan nauttisi liikunnasta eri tavoilla kun he jo nuorena tietäisivät kuinka monia lajeja on olemassa eikä vain ne koulussa harrastetut jalkapallo ja sähly ole niitä ainoita lajeja.
Ehdottomasti samaa mieltä! Itselläni oli juurikin tuo, että lajit, joissa tulokset mitattiin tarkkaan, olivat inhokkeja. Vielä tänäkin päivänä juokseminen tuntuu kovin vastenmieliseltä, sillä kouluaikojen coopertestit ja muut juoksukisat lannistivat.
Pallopelit taas olivat minulle mieluisia, mutta harmittaa ettei nuorempana tullut aloitettua ja kiinnyttyä mihinkään harrastukseen, sillä nyt, myöhemmällä iällä, erilaisten pallopelien aloitus tuntuu äärimmäisen hankalalta…
Voisi ottaa kesäksi tavoitteeksi vuokrata sulkapallokentän tai tenniskentän käyttöön ja mennä ystävien kanssa mäiskimään palloa! Mukavaa ajanvietettä, kunto kohenee ja ruskettuukin vielä samalla jos pelaa ulkona! 😉
Kiva, että otat koululiikunnan puheeksi Venla. Itse toimin yläkoulussa ja lukiossa liikunnanopettajana ja mukaan mahtuu monenlaista liikkujaa. Kaikkia liikunta ei kiinnosta, mutta mielestäni se osallistuminen on tärkeintä. Uskon, että liikunnanopetus on mennyt ja on yhä enemmän menossa siihen suuntaan, että korostetaan liikuntaa terveyden ylläpidon välineenä ei liikuta niinkään kilpailemisen vuoksi. Uusi tuleva opetussuunnitelmakin on tähän suuntaan ohjaamassa.
Valitettavasti alakouluissa liikuntaa opettavat usein epäpätevät luokanopettajat, joilla ei välttämättä ole liikunnan opintoja ollenkaan opiskeltuna. Alakoulussa se liikuntaan innostaminen ja motoristen perustaitojen harjoittelu pitäisi kuitenkin olla pääosassa eikä mittaaminen ja tulosten ylöskirjaaminen, mitä tapahtuu aivan liikaa! Jonkun verran mittaamista ja testejä tehdään (yläkoulussa ja lukiossa), mutta niissäkin korostetaan omien tulosten seurantaa ja pohdintaa siitä, miksi tulokset muuttuvat johonkin suuntaan.
Liikuntatunneilla nykyään hyödynnetään (tai pitäisi hyödyntää) myös teknologiaa, koska se motivoi. Teimme tyttöjen kanssa kuntopiirit niin, että he suunnittelivat ja kuvasivat ryhmissä 4 lihaskuntoliikettä iPadeillä. Lopuksi kierrettiin tekemässä kaikkien muiden ryhmien suunnittelemat ja kuvaamat lihaskuntoliikkeet. Oppilaat olivat tosi innoissaan.
Olen itse lukiossa ja oon aina tykännyt koululiikunnasta. Sielä on niin monesti ollut mahdollisuus kokeilla jotain lajia, mitä ei muuten pystyisi. Oon itse ollut melko kilpailuhenkinen ja myös melko hyvä koululiikunnassa ja se voi olla syy miksen ees meinaa muistaa mitään arvosteluja yms liikunnassa. Kai niitä oli ja yleensä ne epäliikunnalliset oppilaat löi koko homman läskiks ja ottivat suoraan arvosanaks 4. Muistan kyllä, että liikuntatunneilla ärsytti pelaajat jotka eivät edes yrittäneet 😀
Olen aina pitänyt koululiikunnasta yleisesti (vihasin vain koripalloa xD)en koskaa ollut paras jäin usein hännille tuloksissa koska otin kaiken leikkimielessä.:) Olin mielestäni hyvä pallopeleissä mutta silti minut valittiin viimeisenä koska olin pieni ja hento tyttö enkä mikään ”suosittu”. Vähän se satutti mutta yli päästiin kun pääsi pelaamaan. Mutta pää pystyssä hymy korvissa kokeilemaan kaikkea ja uintiinkin yritän suhtautua myönteisesti vaikka olen siinä todella surkea :DD Minusta kilpaileminen oli parasta koska olen kilpailuhenkinen ja halusin haastaan itseäni. Olisi mahtavaa jos järjestäisit jonkun kilpailun: reenaa päivä venlan kanssa . Se olis niin niin mahtavaa koska mikulla on motivaatio usein hukassa:D sun blogi on ihana♥
Ala-asteelta on mun mielestä kivempiä muistoja koululiikunnasta. Sillon liikuntatunnit oli mun mielestä ehkä vähän just niinku leikkimielisempiä ja mun mielestä niin sen pitääkin olla! Sillon kun on paljon eri tasosia liikkuja nii ei tarvis olla niin kauheen kilpailuhenkistä ja liikuntatunneilta nyt yleensä tuppaa löytymään tosi eri tasosia ihmisiä.
Ylä-asteella oli sit tietty tää niin ihana teini-ikä, jollon mua ei kiinnostanut liikkuminen kyllä juuri yhtään. Kivempaa oli just vaikka uintituntien ajaks jäädä ulkopuolelle hengaileen ku puolella luokasta oli just samana päivänä menkat tai muuta vastaavaa. 😀
Varmasti myös se vaikutti et just ku en tuntenu olevani hyvä liikkuja nii sit ei tehny mieli ees yrittää täysiä, koska tiesi et varmasti on huonompi ku moni muu. Helpompi oli mennä sillee ”läpällä” vaan.
Nykyään onneks oon löytänyt taas liikunnan ilon elämääni. 🙂 Kyllä huomaa jos jää salitreenit vaikka viikokskin väliin niin tuntuu että henkisestikkin voi heti paljon huonommin!
Tulipas harvinaisen pitkä teksti 😀 mut tää aihe vaan herätti kyllä tuntemuksia ja hienoo että otat tän aiheen puheeks ja muistutat ihmisiä että liikunnasta voi nauttia myös ne, jotka ei välttämättä halua kilpailla siitä, että onko kyseisessä lajissa se paras.
Moi! Itse oon vasta noin 12-vuotias ja ns. Epäsuosittu myös liikunnan, kuin ulkonäön kannalta. Koulussa liikunta on kivaa, mutta kun tulee nuo esim. Jalkapallokisat niin mieluusti istun kentän reunalla esittämässä että jalka on kipeä. Pelikentälläkin huomaa kuinka porukka jaetaan parhaisiin ja vähän huonompiin. Yleensä pelissä puolet pelaa verenmaku suussa ja toiset ei edes yritä. En tiedä kumpiin kuulun, mutta aina pelin päätyttyä vastajoukkue (jossa yleensä on kaikki superliikunnalliset) tulee sanomaan;”Me ollaanki vähän parempia ku te ja te ette ees yrittäny!” tai ”Te huijasitte koko ajan ja teillä oli ylivoima ku se ja se oli teidän puolella!”. Pidän kyllä kilpailusta, mutta aina löytyy niitä tekijöitä jotka tekee siitä epämiellyttävää. Luokallani on liikunnanopettajana mies joten yleensä tunnin päätteeksi otetaan poikien toivomuksesta sählyottelu. Ja tietenkin siinä pitää näyttää toisille kuinka hyvä on tässä lajissa ja ”vahingossa” vedetään jotain mahaan aivan täyttä… Mutta, kisaaminen ei luultavasti oo mun juttu, kaikki on siis vain omaa mielipidettäni. Mukavaa kun jaoit oman mielipiteesi meille 🙂
Minun mielestäni joihinkin liikuntalajeihin kuuluu tietynlainen kisaaminen ja kilpaileminen on osa niitä sekä opettajien on helppo arvioida oppilaiden kykyjä erilaisten testien avulla(jotka ovat vain pieni osa arviointia). Mutta koulussa voitaisiinkin painottaa nimenomaan kisaamaan itseään eikä muita vastaan, eli keskityttäisiin oppilaiden omaan kehitykseen, ei vertailemaan muihin. Minun mielestäni tuo kapteenivalinta systeemi oli todella kurja tapa tehdä joukkueet, vaikka itseni valittiin ensimmäisten joukossa, minulle tuli paha mieli niiden puolesta jotka jäivät viimeisiksi valinnoiksi. Siitä on urheiluhenki ja tiimipeli kaukana. Toisaalta, kyllähän koko koulunkäynti on tietynlaista suorittamista kokeineen ynnämuineen ja muistan monta kertaa itkeneeni matikan kokeen jälkeen, koska en pärjännyt niin hyvin kuin kaverini. Pettymykset kuuluvat elämään, mutta hyvällä ryhmähengellä koululiikkatunneista tulisi varmasti mukavempia monelle ja kaikki voisivat nauttia liikunnasta!:)
Todella hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta! Koululiikunta on jättänyt minuun ihan positiiviset muistot enkä ole menettänyt niiden takia intohimoani urheiluun ja liikuntaan, joka aina ollut osa minun elämääni tavalla toisella. Muistan itse ala-asteella ollessa, että olin tympääntynyt kun usein pelasimme jtn polttopalloa tai voimistelua yms. Silloin kaipasin enemmän ja monipuolisempia liikuntatunteja. Muistan kutosella ollessani, kun opettaja sanoin muutamalle tytölle, jotka eivät oikein tahtoneet/viitsineet osallistua tunneille, että odottakaa vaan kun pääsettä yläasteelle, että siellä odottaa sellainen liikunnanope ETTÄ! Siis täällä yläastelaiset pelottelivat tulevia seiskoja, siitä niiiin kamalasta liikunnanopettajasta, joka piiskaa ja piiskaa vaan. Tottakai siinä sitten rupesi pelottamaan ensimmäinen liikuntatunti, että kuin kamala voi olla opettaja nimeltään ”Tamara”. 😀 Kuinkas kävikään kaikki ne puheet joita ihmiset puhuivat eivät pitäneetkään paikkaansa vaan vastassa oli toki tiukka, mutta aivan ihana ja kannustava opettaja, propsit hälle näistä kolmesta vuodesta!
Meillä oli vuosi jaettu erilaisiin lajeihin oli yleisurheilua ja pesistä niin kauan kuin sää antoi periksi, sitten siirryttiin sisällä, jossa oli lentopalloa, koripalloa, tanssia, kuntosalia/kuntopiiriä jne. Tykkäsin yli kaiken, että meille tarjottiin näin monipuolisia liikuntatunteja. Joo, olihan meillä sitten näitä testejä Cooperi kaksi kertaa vuodessa, yleisurheilussa valittiin kolme lajia jotka arvosteltiin suorituksen mukaan, VAIKKET OSANNUTKAAN NIIN NUMERO ANNETTIIN YRITTÄMISESTÄKIN, mikä oli mielestäni aivan mahtavaa, tosin kaikki ei tätä osannut arvostaa eikä edes viitsinyt yrittää. Sama juttu oli tanssissa, joka arvosteltiin ja koripallossa jossa oli Lay Up testi, josta sai numeron sen mukaan kuinka nopeasti sai suoritettua sen.
Itse en osannut ottaa näitä kilpailuna muita vastaan vaan kilpailin melkein aina itseäni vastaan ja tein kaikkeni, että sain hyvät numerot. Tottakai, joskus kavereitten kanssa vertailtiin sitten, mutta en välittänyt jos joku sai paremman numeron kuin minä, tiesin itse tehneeni kaikkeni ja ansainneeni sen numeron. So it’s fine! 🙂
Enään ei sama onnistuisi, koska ”vanhemmiten” (21vee.) xD musta on tullut kilpailuhenkisempi ja olen todella siis todella huone häviämään ja se harmittaa. :/ Tarvis ruveta ojentaa itseäni sen suhteen. 😀
Mutta ilman muuta koululiikunnan pitäisi olla sellasta, josta kaikki nauttisi eikä kukaan saisi traumoja koululiikunnasta ja jättää sen iän myötä pois! Komppaan jokaista sanaasi tässä kirjoituksessa, itse kirjoitin vain omasta kokemuksestani. 🙂 Hyvää kevään jatkoa! 🙂
Voi, sinä olet kyllä nainen jota ihailen kovasti! 🙂
Tämä blogi teksti herätti minussa paljon asioita, olen ihan samaa mieltä näistä kilpailu jutuista. Itse tykkään koululiikunnast erityisen paljon, ja ikävöin muutenkin liikuntaa, polveni on leikattu jo kolme kertaa kahden vuoden aikana , ja sen takia en ole päässyt liikkumaan, ja en ennen tiennyt edes kuinka paljon liikunta merkitsee minulle mutta nytten kun en ole päässyt liikkumaan niiin kuin yhdessä laulussa sanotaan ”you only love her when you let her go” sopii minusta hyvin tähän. En ole mitenkään ylimielinen, mutta itse olen ollut aina hyvä pallopeleissä (12 vuotta jalkapallonpelaajana) niin jos jotkut oppilaat ei pääset joukkueeseeni esim. jalkapallossa osa ei suostunut edes pelaaman koska ajatteli että varma häviö, tälläiset ajattelut on minusta aivan vääriä… itse aina ihan huumorilla ja hauskan pidolla menen liikunta tunnit läpi 🙂
Pakko sanoa heti, paras blogi! Kuulun itse niihin, joita ahdistaa kaikki kilpailu- ja vertailutilaisuudet. Tästä johtuen koululiikunnasta ei ole jäänytkään kovin ruusuisia muistoja, vaikka ysin oppilas olinkin. Nautin urheilusta todella paljon, mutta esim. pallopelejä pelkään kuollakseni juuri luokkani poikien vuoksi ja kaikenlainen leikkimielinen kisaaminen saa sykkeen nousemaan. Sekään ei auttanut, että opettaja kuulutti koko luokalle, oliko cooper-tulos huonontunut vai parantunut viime vuodesta…
Ala-asteelta koululiikuntamuistot on hyvät, vaikka en kovin hyvä useissa lajeissa ollutkaan. Yläasteella kaikki muuttui. Koko homma oli pelkkää vertailua ja numero tuli suoraan suorituksista. Olin kaiken lisäksi koulukiusattu yläasteella, joten arvata saattaa palautteen määrän minkä sain aina tietyltä porukalla. Opettajamme vaihtui joka vuosi. Olin kateellinen pojille, heillä oli mukavaa yhdessä tekemistä ja iloa, meillä suoritusta ja vertailua. Yksi opettaja merkitsi joka tunnilta jokaiselle numeron vihkoonsa. Olinpa yhden tunnin kuraattorilla juttelemassa, niin oli nelonen ruudukossa lupalapuista huolimatta. Opettaja mm vahti ja seurasi mm. Suihkuunmenoa. Kyllä, suihkussa on hyvä käydä kun on hikoillut, mutta kuka haluaa riisuutua toisen katsoessa? Nämä asiat pilasivat totaalisesti liikunnanilon ja -halun minulta, jota minulla oli paljon lapsena ja ala-asteella. nyt olen koittanut saada niitä takaisin. Kunto on aivan olematon, lihasvoimasta puhumattakaan. paljon ongelmia on myös tullut, sillä olen erittäin hoikka. Selkärangassa yliliikkuvia nikamia, joita ei ole lihakset tukemassa, ovat erittäin kivuliaita. Liikkumisen aloittaminen uudestaan on myös hankalaa psyykkisesti. Eikä Pienellä paikkakunnalla ei myöskään ole aikuisille aloittelijoille ryhmiä, sillä haluaisin kokeilla tanssia.
Mä olen aina ollut liikunnallinen ihminen, kokeillut pennusta asti eri lajeja ja nauttinut urheilusta – teininä myös kilpatasolla. Mutta, olen aina inhonnut koululiikuntaa. Luokalla oli aina ne pari tyttöä, jotka olivat hyviä kaikessa, loistivat innokkuudellaan ja ehkä automaattisesti tulivat opettajien suosikeiksi – toki jos olisin opettaja niin itsekin tykkäisin opettaa niitä innostuneita oppilaita. En oikein osaa sanoa mikä lopulta vei mielenkiintoni koululiikuntaa kohti kokonaan. Eihän sille tietenkään mitään voi, että jotkut ovat luonnostaan hyviä lajeissa joita jotakin muuta ei kiinnosta edes harjoitella. Hankalaksihan tämän tekee juuri se, miten kukin ottaa asian. En sanoisi että mulle on traumoja jäänyt, mutta kyllä koin monia epämukavia hetkiä koriskentällä palloa väistäen ja peläten, kun ne ”kunnon” tytöt pelasivat veren maku suussa henkensä edestä. Nolotti olla huono. Lapsen ja nuoren elämässä kun automaattisesti etsii hyväksyntää ja omaa itseään tuollaiset kokemukset ottavat toki itsetunnon päälle – mutta minkäs sille voi, että joku on toista parempi? Onneksi löysin itse kuitenkin liikunnan ilon koulun ulkopuolelta, näistä kokemuksista huolimatta. Viisaita sanoja sinulla, Venla!
Loistava kirjoitus! Olen aina inhonnut koululiikuntaa yli kaiken, inhokkiaineeni aina. Tämä johtuu siitä että opin jo ensimmäisellä luokalla kuinka vapaa-ajalla liikuntaa harrastavia suosittiin ja lähinnä ne pelasivat joukkuepelejä keskenään ja haukkuivat muut pois tieltä. En voi sietää sitä että koululiikunta arvostellaan numeroin, miksei se voisi olla suoritettu merkintä. Sitä 10 kun ei ainakaan minun aikanani saanut jossei ollut huippu urheilija ja opettajat suosivat kaikilla mahdollisilla tavoin urheilijoita. Omat liikunnannumeroni pyörivät siinä 5-6 välillä koska en suostunut tekemään oikeastaan mitään liikuntatunneilla, niiden takia vihasin liikuntaa yli kaiken. Cooperista olen aina saanut kuitenkin hyvät tulokset, siitä pidin ja opettajakin kerran harmitteli minulle kun minulla olisi ominaisuudet vaikka mihin lajiin mutta minua ei kiinnosta. Onneksi olen innostunut liikunnasta nyt vähän myöhemmin ihan omalla ajallani ja omasta tahdostani!
Oon itse samaa mieltä monista asioista ja sulla on hyviä pointteja tossa tekstissä. Joka tapauksessa testit tuovat paineita suoriutua paremmin ja ehkä ylittämään itsensä samalla: monilla testit ja kilpailu saavat aikaan nimenomaan HYVÄNlaatuista stressiä. Stressiä kun voi myös olla positiivista ja negatiivista: positiivinen stressi puskee parempiin tuloksiin, kovaan harjoitteluun ja itsensä ylittämiseen. Harmillisesti joillekin kilpailuttaminen aiheuttaa kuitenkin nimenomaan tuota negatiivista stressiä, mikä sitten taas saattaa aiheuttaa inhoa koululiikuntaan tai liikuntaan ylipäätään.
Mielestäni koululiikunnan täytyy kuitenkin olla tarpeeksi haastavaa, koska muuten se alkaa käydä tylsäksi ja silloin taas kilpailuhenkiset/ urheilulliset ihmiset saattavat kadottaa intonsa koululiikuntaan. Tästä minulla on nimittäin kokemusta: lukiossa liikuntatuntimme olivat löhöilyä patjoilla ja epämääräistä oleskelua, jolloin itse ainakin menetin kiinnostukseni koulun liikuntatunteihin aivan kokonaan. Ylipäätään siinä olen kanssasi samaa mieltä, että kilpailuhengen ja vertailun olisi terveellisempää kohdistua omaan itseensä, ei muihin ihmisiin. Tulisi opettaa lapsille oman itsensä haastamista ja kehittämistä, muista ja muiden tuloksista välittämättä.
Kysymys kuuluukin mielestäni näin: Miten koululiikunnasta saataisiin tehokasta ja tarpeeksi haastavaa, ilman liiallista kilpailuhenkeä ja testejä?
Hyvä teksti tärkeästä aiheesta! 🙂
Itse lukeuduin koululiikunnassa niihin tasaisiin keskitason suorittajiin – en ollut ”parhaiden” joukossa, mutta en siellä hännänhuipuissakaan, jotka valittiin aina viimeisenä joukkueeseen yms. Kuulostaa jotenkin karulta, kun muotoilin asian noin, mutta näin itse koin koululiikunnan. Kyllä siellä aika pitkälti porukka jakautui liikunnallisiin ja ei-liikunnallisiin :/
Kilpailua minä inhosin ja inhoan edelleen! En ole laisinkaan kilpailuhenkinen ja tästä syystä esim.alakoulun pakolliset (!) hiihtokilpailut eivät olleet nannaa. Ei ketään pitäisi pakottaa kilpailemaan jos ei halua, siitä on liikunnan ilo kaukana.
Ilokseni olen näin kouluvuosien jälkeen intoutunut löytämään uudelleen liikunnan pariin, mutta nimenomaan omilla ehdoillani. Kilpailun ja joukkuelajien sijaan nautin lenkkeilystä ja kuntosalitreenistä, molempia voin halutessani harrastaa yksin tai yhdessä muiden kanssa. Toivottavasti jokainen löytäisi sen itselleen mieluisan tavan liikkua, yksin tai yhdessä, kisaten tai ei 🙂
Mulla on samalaisia muistoja lapsuudesta, että paljon oltiin ulkona ja puuhasteltiin mitä milloinkin. Minä olin koulun kilpailuissa sitä häntäpään porukkaa. Tekniikoita kun ei opetettu, niin sillä mentiin mitä osattiin. Ihme kyllä liikunnan riemua se ei vienyt. Hiihtäessämme oli jarruna matkassa, joka suututti nopeampia. Silti kotona jaksoin hiihtää lähes päivittäin pitkiä lenkkejä omalla hitaalla vauhdillani maisemista nauttien.
Muutaman vuoden tauon jälkeen alkaessani taas liikkumaan arvelin että ei jaksa liikkua, kun on niin väsynyt. Liikunta toi kuitenkin vain lisää virtaa ja jaksoi sen jälkeen vielä siivotakin. Kaipaa oikein lenkille lähtöä työpäivän jälkeen. Siinä samassa saa ajatuksensakin järjestykseen.
Uskomatonta miten hyvältä sä voit näyttää.. Ja jotain ylitsepääsemättömän seksikästä noi shortsit sun päälläs.. Miten ois seuraava treenauspostaus ne jalassa? Kiittäisin kyllä 😉 <3
On kai se pesältä toiselle kipittäminen kivaa pesäpallossa, jos sattuu olemaan suosittu. Mutta sitten kun olet se viimeinen jämä, joka aina valitaan viimeisenä niin…
Meillä mentiin koulupesissäännöillä eli ei mitään paloja vaan mennään normaalisti kierros ja sen jälkeen vaihto ”ettei kenellekään tule paha mieli”. Joopajoo. Paitsi sille jämälle, joka ei koskaan pääse tekemään mitään muuta kuin lyömään ne kolme lyöntiään viimeisenä ja sen jälkeen heitetään ulkovuoroon takakentälle pyörimään itsekseen ettei vain ole muiden tiellä. Jäi pesältä juoksemiset aika vähiin.
Että voi kun oliskin ollut edes jotain kilpailua. Ne oli mun ainoat vaihtoehdot saada itselle jonkunlainen rauha loppupäiväksi kiusaamiselta ja muulta scheisselta, koska kukaan ei vaivaudu dissaamaan menestyjiä tai niitä, joiden ansiosta se toinen joukkue on voittanut jonkun sählypelin.
Mun mielestä tietyssä määrin se kilpailu on jopa toivottavaa, jos nyt jätetään överit ääripäät pois. En mä jotenkin jaksa uskoa, että pihapeleissäkään ne tenavat huvin vuoksi lätkii kiekkoa maaliin vaan silloinkin kotiin mennessä suunnilleen tärkeintä on, kuinka monta maalia teki ja kumpi voitti. Niistä kuitenkin tulee se onnistumisen tunne eikä sitä vaan voi saada, jos kaikki tasapäistetään ja kilpailu poistetaan sen ”liikunnan ilon” takia.
Jälleen kerran aivan mahtava postaus, kiitos siitä.
Itselleni koululiikunta oli vielä ennen yläasteelle siirtymistä mukavaa pelailua ja vaikken koskaan ollut sieltä parhaimmasta päästä, yllätin vuosittain opettajat juostessani koulun yleisurheilukisojen pitkänmatkan juoksussa mitalleille. Ehkä tämä auttoikin minua silloin pitämään kipinää liikuntaa kohtaan.
Yläasteelle siirryttäessä liikunnasta tuli mielestäni enemmän kilpailuhenkistä. Silloin opettajien suosioon nousivat joukkoelajeja harrastavat oppilaat. Itse harrastin myös jazzia ja balettia koko ala-asteen, mutta koululiikunnan suhteen ei ex-harrastuksestani ollut mitään hyötyä. Itselleni tuon ajan liikunnasta jäi huono maku sekä kilpailuhenkisyyden että näiden toisten oppilaiden suosimisen johdosta.
Ilokseni voin kuitenkin todeta, että liikunnanilo palasi yläasteen jälkeen, jolloin aloin käydä kuntosalilla.Vaikken vielä useiden vuosienkaan jälkeen ulkoisesti ehkä näytäkkään siltä, että treenaan säännöllisesti, samaistun todellakin sinuun siinä asiassa, että liikunta on terapeuttista. Myös oman kunnon kohentuminen tuottaa mielihyvää, oli kyseessä sitten kuinka pienestä muutoksesta hyvänsä. Oman itsensä voittaminen on parasta 🙂
No kylläpä kuulostaa oudolle touhulle sinun koulumuistosi. Itsellä ei ole minkäänlaista negatiivista sanottavaa koululiikunnasta. Joukkueita ei valittu nimenhuuto perusteilla. Ketään ei pakotettu mihinkään sen kummemmin kuin millään muillakaan koulutunneilla. Ihan kuin vaikka matematiikassa – kaikki eivät saa kymppejä kokeesta. Kaikki eivät myöskään ole välttämättä hyviä liikunnassa. Ja mitä tulee kilpailuun niin musta se on ihan normaalia. Yleisurheiluun kuuluu juoksukisat ja jalkapallossa on kaksi joukkuetta vastakkain jotka kilpailevat voitosta. Tärkeintä kuitenkin on kilpailla itseään vastaan ja koittaa kehittyä paremmaksi. Jos olet tervejärkinen niin niinhän sinä teet muissakin kouluaineissa? Mitä väliä sillä on mitä se vieressä istuva Antti sai numeroksi bilsan kokeesta? Omat numerot merkitsee. Liikuntatunnilla on kuitenkin myös paljon muita lajeja joihin pääset tutustumaan, joissa ei ole kilpailua. Esimerkiksi juuri jumpat tai salillakäynti. Mutta jos oiken vääntämällä haluaa niin kyllähän kaikesta saa kilpailua kieron mielen avulla. Jumpassa tuo jaksaa tehdä kauemmin haarahyppyjä ja salilla hän nostaa enemmän penkistä. Jos vaan muuttais sitä omaa asennoitumistaan niin että sillä ei oo mitään väliä mitä muut tekee vaan keskittyy omaan tekemiseensä. Itse olen ollut hyvä liikunnassa aina ja harrastanut paljon pienestä pitäen. Jos ei jostain lajista välitä niin onko se niin kauheata. Tuskimpa sinä koulussakaan kaikista oppitunneista tykkäät ja silti käyt niillä tunneilla ja et varmaankaan saa kauheita muistoja. Ongelmaa ei ratkaista koululiikunnan muuttamisella tai poistolla. Ongelma ratkaistaan hyvällä opetuksella ja oppilaiden asenteiden uusimisella.
ÄLYTTÖMÄN hyvä postaus! Muistan ala-asteelta kun yleisurheilukisojen tulokset oli aina monta kuukautta koulun seinällä ja itse siellä häntäpäässä tuli monet itkut itkettyä kun kaikki näki että en kuulu kärkikastiin. Sillon se tuntu oikeesti tosi pahalta…Matikkapäätä mulla aina oli, mut miks ikinä niiden kokeiden tuloksia ei laitettu seinälle? Tuntuu että urheilutuloksia kunnioitettiin opettajien saralla enemmän,joka on tosi epäreilua…Tollanen julkinen nöyryytys vei liikunnan iloa valtavasti,mut onneks oon löytäny sen takaisin entistä parempana!
ps. vitsi sun kuvista saa intoa ja energiaa!!
Koululiikunta ei koskaan ollut oikein se mun juttu. Osallistuin ja pärjäsin juu, mutta tunnelman pilasi hiukan juuri ne jotka vain valittivat ja ’unohtivat’ kamansa kotiin. Itse nautin pienestä kilpailusta, en nähnyt sitä kovinkaan pahana kun olin sisäistänyt ettei kaikessa voi olla paras. Olin oman lajini löytänyt (lentopallo) jo ala-asteella ja sen parissa olen vieläkin. Liikuntatunneista jäi sellainen olo, että oli kiva kokeilla taas uutta. HIukan toki jotkin lajit ujostutti (lähinnä tanssi, poikia, iiiiikk!) ja ketutti (Zumbat jne), mutta nekin kokeiltiin ja todettiin ettei ollut mun juttu.
hanna
http://www.hannamariav.com
Minusta yhtä tärkeää on lapsen/nuoren oppia se häviämisen taito ja siihen suhtautuminen. Näkee niitä jotka eivät ole tottuneet ja reaktiot ovat jotain aivan uskomattomia. Pitää oppia siihen ettei kaikessa ole paras.
Nykyisessä koulujärjestelmässä on hylätty kahden kapteenin jakamat joukkueet.
Tulevassa opetussuunnitelmassa liikunnan arvioinnissa jätetään kunnon arvioiminen.
Kouluissa ei pelata nykyisin koko tuntia, ihan vain siksi, koska suurin osa ei jaksaisi pelata tuntia. Alussa tehdään useimmiten lajiomaista lämmittelyä. Tekniikkaa yms. on opettajien usein vaikea opettaa, koska luokat ovat suuria, aikaa on rajallisesti. Lisäksi opettajan oma taitotaso tulee noepeasti vastaan
Kilpailua luovat oppilaat keskenään ja mielestäni se koskee kaikkia aineita. Mielestäni hyvä keino välttää kilpailua olisi tehdä tasoryhmät ja lopettaa sukupuolien jakaminen eri ryhmiin. Tällöin jokainen saisi välttyä tulemasta nöyryytetyksi ja välttää turhaantumisen. Kaikki saisivat itselleen myös sopivasti haastetta.
Kiitos Venla tekstistäsi!
Samaistuin tähän niin paljon, että oli pakko tehdä itsekin kokonainen postaus aiheesta. Osui ja upposi.
Muistan miten lapsena liikunta oli ennen kaikkea hauskaa puuhaa hyvässä seurassa ilman turhia suorituspaineita tai ahdistusta, mutta kouluun mennessä homman luonne muuttui kokonaan. Olen onnekas, kun koululiikunta ei ole ainoa kokemukseni liikunnasta. Jos minua ei olisi pienestä pitäen viety tanssitunneille, kuka tietää, olisiko minulla motivaatiota liikkua enää lainkaan pelkkien koululiikuntakokemuksien perusteella. Tuskin.
http://sirujee.blogspot.fi/2015/04/koululiikunta-pilaa-liikkumisen-ilon….
Moi Venla!
Tosi tärkeästä aiheesta kirjoitat. Olen itsekin aina ollut liikunnallinen ja harrastanut koko peruskouluajan aktiivisesti liikuntaa, myös kilpaurheilua. Omat kokemukseni koululiikunnasta ovat osittain samoja kuin sinulla, mutta joidenkin lajien kohdalla taas enemmän kuvailemasi tapaisia negtiivisempia muistoja. Opettajaopinnoissa mainitsemistasi aiheista on puhuttu paljon liikunna didaktiikan kursseilla. Yhteinen mielipide huokuu (uskallan väittää) kaikista opiskelijoista (ja opettajistamme), koskien juuri esim. niitä huutojakoja. Niihin on annettukin ohjeeksi ehdoton ei – juurikin noilla perusteilla, joita mainitsit. Tulevaisuudessa opettajana haluan pitää pointtina sen nimenomaisen liikunnan riemun ja merkityksen lapsen terveydelle ja kehitykselle sekä lisäksi erittäin tärkeänä pidän sitä näkökulmaa, että liikunnassa korostuu myös sosiaalisten taitojen kehittäminen. Testaukset eivät välttämättä aina ole mielestäni paha juttu, sillä kuten joku ylempänä mainitsi, koulu tehtävä on kuitenkin kasvattaa lapsia ympäröivään maailmaan ja tulevaisuuteen, jossa he joutuvat väistämättä erilaisten kokeiden ja testauksien paineiden alle. On hyvä, että näitäkin tilanteita voidaan harjoitella turvallisesti kouluaikana. Painosanalla turvallisesti, eli todellakaan lähtökohtana kilpailu ja vertailu ei saa olla, liikunnassa eikä muissakaan aineissa. Sen sijaan lähtökohtana tulisi olla jokaisen oppilaan kehitys omalla polullaan, siitä omasta lähtöpisteestään. Oppilaantuntemuksensa kehittyessä opettaja osaa myös toivottavasti arvioida luokkaansa siltä kannalta, onko kilpailuhenkisyyden tuominen tunneille järkevää. Joissakin ryhmissä se toimii hyvin motivoivana tekijänä, toisissa se nimenomaan huitaisee menemään sen viimeisenkin motivaatiorippeen…
Kiitos mielenkiintoisesta luettavasta! 🙂
Ihana postaus ja puhut kyllä niin asiaa!
Meillä oli yläasteella ja lukiossa aivan huippu liikanmaikka. Hän otti kaikki huomioon, myös ne vähän pyöreämmät ja huonokuntoisemmat oppilaat. Hän kannusti nimenomaan itsensä ylittämiseen ja siihen, että jokainen yrittää parhaansa ja on edes hitusen parempi kuin edellisellä kerralla. Hän sai ne oppilaat, jotka aiemmin tuli farkuissa liikuntatunnille, tuomaan lenkkarit ja verkkarit ja kannusti kaikkia löytämään nimenomaan sen liikunnan ilon. Toivoisin, että hänen kaltaisiaan olisin enemmän liikunnanopettajissa, jotta liikunnan ilo välittyisi. Se pakottaminen ja rangaistukset liikuntavarusteiden ”unohtamisesta” johtavat vain suurempaan vastarintaan, eikä kenellekään jää siitä hyvä mieli.
Meillä ei esimerkiksi korostettu juoksukilpailuiden järjestystä vaan tuloksia verrattiin aina omiin edellisiin, jolloin näki sen, onko kehitystä tapahtunut. Sama oli lihaskuntotesteissä sun muissa ”kisoissa”. Pääasiassa keskityttiin siis itsensä voittamiseen.
Itse olin tosi urheilullinen ja olen sitä edelleen, ja nautin suuresti aina koululiikunnastakin. Oli kyllä mukava huomata, että tuo meidän opettaja sai myös ne mun ei niin liikunnalliset kaverit innostumaan edes vähän. Toki me ”urheilullisemman” vertailtiin tuloksiamme ja kilpailimme toisiamme vastaan, mutta se ei ollut ikinä liikuntatuntien päätarkoitus eikä opettajammekaan halunnut, että keskitymme liikaa siihen, kuka on paras.
Mielestäni nimenomaan liikunnanopettajat ovat syynä liikunnan vihaamiseen koulussa eikä koulujärjestelmä. Liikunnanopeiksi hakee urheilulliset ja kilpailuhakuiset ihmiset mikä sitten heijastuu opetukseen.
Moi!
Et ole ennen maininnut sun partiotaustasta, tai se on ehkä mennyt vaan multa ohi korvien. Mulle partio merkitsee suunnilleen koko elämää, joten haluaisin kuulla enemmän myös sun partiotaustasta. Ehkä partiopostaus? Missä lippukunnassa oot ollu, meri- vai maapartio. Pienestä asti vai myöhemmin liittynyt. Parhaat kokemukset ja leirit. Miten voisit kannustaa lukijoitasi tämän maailman parhaan harrastuksen pariin.
Tykkään tosi paljon blogistasi ja oonkin lukenut sitä jo pidemmän aikaa 🙂
Moikka! Hyvää juttua vaikka olenkin joissain asioissa erimieltä kanssasi. Olen itse kauhea urheiluhullu ja aina pitänyt liikunnasta, kuten myös koululiikunnasta! En kuitenkaan koskaan pitänyt tuntien pelailua kilpailuhenkisenä toimintana vaan juuri hauskana yhteistekemisenä (riippuen varmaan kovasti meidän rennosta porukasta). Pidin myös niistä testeistä sillä niissä olin kerranki se joka sai edes vähän rehvastella hyvillä suorituksilla. Muissa aineissa olin keskivertoa enkä koskaan kokeissa pärjännyt hyvin. Inhosin aina kun kokeet olivat tulossa vaikka saatoinkin pitää muuten kyseisitä oppiaineista. Ehkä liikuntatuntien testeistä on tullut sellainen yleinen kauhu jota lietsotaan jo ennen kuin opettaja on edes sanonut testiä pidettäväksi? Ken tietää 😀 mutta veikkaan että kertotaulu laskut ovat tuottaneet joillekkin matikassa vähän heikommille suurta ahdistusta ja kilpailunhenkisyyden tunnetta. Asiaa voi pohtia aika monelta kantilta ja varmaan eroavaisuuksia on saman koulunkin sisällä paljon 🙂 toivottavasti tulevaisuudessa kaikki pääsisivät nauttimaan urheilusta!
Mukavaa kevättä ja urheilun iloa!
Entisenä kilpaurheilijana jouduin käymään itsekkin useita sisäisiä moraalisia taistoja lävitse. Onneksi satuin valitsemaan ammatin, jossa pystyn vaikuttamaan nuorten asenteisiin elämässä ja parantamaan yleistä ilmapiiriä sitä kautta. Olen siis opettaja. 🙂
Aijoks- viel joskus palaa salkkareihin :)?
Mulle on jäänyt koululiikunnasta mieleen se, että jos pääsit huipputuloksiin eli olit nopea ja taitava niin sait hyvän numeron todistukseen, mutta esimerkiksi hyvä ystäväni oli hiukan pyöreähkö, joten hän oli usein hidas juoksussa ym nopeutta ja ketteryyttä vaativissa lajeissa kun taas tanssi, hiihto ym lajit joissa paino ei ollut esteenä, niissä hän koki itsensä hyväksi. Mielestäni koululiikunnasta pitäisi olla vain hyväksyttä/suoritettu arvosana, koska on väärin arvostella ajan perusteella kuinka nopeasti juokset tai kuinka pitkälle hyppäät. Tämä saattaa aiheuttaa pahimmillaan inhon liikuntaa kohtaan, kun kokee antaneensa kaikkensa ja yrittäneensä parhaansa ja sitten todistukseen annetaan 6. Monesti ylipainoisilla ei ollut edes mitään mahdollisuutta saada hyvää numeroa vaikka asenne olisi ollut oikea ja kaikkensa olisi yrittänyt.
Hei Venla! Meillä on pienestä pitäen harraatettu liikuntaa kotona ja äitini on aina ollut kova urheilemaan. Itsekkin olen harrastanut vaikka ja mitä ja koska olemme muuttaneet paljon olen vaihtanutkin lajia eri paikkakuntien tarjonnan mukaan. Mutta en ikinä unohda sitä miten vihasin koululiikuntaa. Uimassa en käynyt kun muutaman kerran koska sain luokan pojilta haukut kun olin nopeampi kuin he uimaan. Tai olin itseaaiassa luokan nopein ja sen jälkeen tuli vihaisia lommentteja koten jätin uimisen koulussa siihen. Ja oikeastaan kaiken muunkin liikunnan. Varsinki viimeisimmässä tuppukylässä missä pesäpallo on aina ollut iso juttu kaikille paitsi minullle, oli vastenmielistä mennä liikunta tunnille kun tiesi ettei ollut kuin pesäpalloa jossa en ollut hyvä. Jopa liikunnan opettajalta tuli ikäviä kommenteja ja se oli igan kauheaa kun kerran kysyin voisiko tehdä muutakin kuin pelata pesistä. Itse rakastan liikuntaa vieläkin vaikka kouluajoista jokunen vuosi on, mutta joku katkeroitunut teinityttö sisälläni vieläkin muistuttaa miten koulu ja muut ihmiset saivat minut inhoamaan jotain mitä rakastan. Oli hyvä teksti sinulta niinkuin aina ♡
Olipa onni että satuin tämän sinun blogin ja nimenomaan juuri tän koululiikunta postauksen löytämään. Minä olen kans yks näistä jotka ei ole lämmenny ollenkaan ajatukselle kilpailusta. Olen -90 syntyny, pienessä koulussamme oli kaikki liikunta jonku sortin kilpailua.
Hiihto oli aina sitä kuka ehtii eka, ja kilpailut tietenkin joka kevät.
Sählyssä vain parhaat sai pelata ja vähemmän taidokkaat mailan heiluttelijat istuivat vain vaihtopenkillä tai ”pullukat” maalissa tilan täytteenä mikä on todella nöyryyttävää.
Pesäpallossa parhaimmat pelaajat valitsivat joukkueet (niinku muissaki lajeissa) ja taas kerran ne joilla ei ollut ns. synnynnäisiä lyötitaitoja laitettiin jonon viimisimmäksi lyöntivuorossa, jotta heidän ei välttämättä edes tarvitse missään välissä pilata hutilyönneillään tuloksia jos parhaat pelaavat homman kotiin jo heti vyoron aluksi.
Sitten yleisurheilu, kaikki on kisaa…kaikkien on pakko osallistua, kaikki suoritukset joko mitataan tai hylätään.
Missään lajissa en itsekkään muista olleen minkäälaista tekniikkaopetusta, jolla ne ”taidottomammatkin” oppilaat olisivat päässeet lajiin kiinni ja saanert edes mahdollisuuden tulla paremmiksi.
Kaikissa mahdollisissa lajeissa jaettiin palkintoja ja kehuja parhaiten pärjänneille, ja mikä pahinta..palkinnon sai aina myös ”jumbosijasta” viimeiseksi tullut. Mitä nöyryytystä!!
Ainut asia mitä sinulle tarjotaan tsempiksi liikunnan iloa parantamaan on karkkipussi jumbosijasta josta luonnollisesti myös mainittiin kaikille läsnäolijoille palkintojenjakotilaisuudessa!
Olen myös aina olluy se joka sai pallon naamaan joka ikisessä lajissa useaankin otteeseen koska en vain osannut tekniikoita joilla välttyä moiselta, tai omannut koordinaatiokykyä ja refleksejä väistää.
Kaiken kaikkiaan peruskoululiikunta on ollut todella nöyryyttävä ja nolottava ja vastenmielinen kokemus.
Lukioon siirryttyäni isommalle paikkakunnalle löysin ku tosalien ryhmäliikuntatunnit, lukion liikuntakurssilla tutustuttiin lajien tekniikoihin, tanssikursseka jne… löysin liikunnan ilon.
Aiheesta voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään mutta hyvin on tuossa sinun kirjoituksessa kiteytetty ajatukset joita tosiaan itsekin olen pohtinut.
Osuit niin nappiin tällä postauksella! Olen viimeistä vuotta ylä-asteella ja olen kyllä huomannut tuon kilpailun näkyvän vaikutuksen. Itselläkin liikunta into oli vähäistä seiska luokalla juuri kilpailun takia, mutta nyt olen päässyt sisälle liikuntaan ja löytänyt omat suosikki lajini. Oli tosi hyvä kirjoitus 🙂
Moi,heti näin aluksi että mahtava kirjoitus taas 😀 Olen yhdeksättä luokkaa käyvä tyttö ja pidän koululiikunnasta. Mutta…samaistun siihen että nyt kun meillä alkaa kuntotestit (ensi viikolla) niin kovat paineet on,koska tuloksista tosiaanki puhutaan. Itse en ole 10 oppilas,mutta sellaisia kavereita löytyy jotka ovat. Vaikka olen itselleni iskostanut päähän että se riittää minulle et teen parhaani,mutta kuitenkin on pakko yrittää enemmän kuin parhaani,koska olen selkeästi kavereita huonompi esim. vatsalihaksissa. Juoksu ja käsipainot on sitten minun vahvuuteni. Tämä kilpailuhenkisyys ja tuloksista puhuminen
aiheuttaa ainakin minulle sen että tajuton jännitys iskee ennen kuntotestiä,vaikka ei
minua kauheasti pitäisi kuitenkaan jännittää koska olen fyysisesti hyvässä kunnossa. Ja
sinun blogista esimerkiksi olen saanut inspiraatiota liikkumaan jatreenaamaan,kiitos kun jaksat teksteilläsi tsempta <3
Hieno kirjoitus tärkeästä aiheesta! Olen samanikäinen kuin sinä ja kotoisin pieneltä paikkakunnalta. Muistot koululiikunnasta ovat suurimmaksi osaksi varsin negatiivisia.. Kolmannelta luokalta eteenpäin muistan, että liikunnassa alettiin enemmän pelaamaan kaikenlaisia pallopelejä ja siinä vaiheessa liikunnasta tuli inhokkiaine. Tekniikkaa ei kovin kummoisesti opetettu, kunhan kerrottiin säännöt ja sitten pelattiin. Hyvin nopeasti sain huomata, etten ole erityisen taitava missään pallopelissä ja lajien kilpailuhenkisyys ärsytti. Usein kapteenit valitsivat joukkueen jäsenet ja olin aina viimeisten joukossa. Siitä ei jäänyt hyvä mieli ja se ei ainakaan kannustanut pitämään liikunnasta yhtään enempää. Olikin ihana huomata kommentteja lukiessa, että tämä vanhanaikainen ja syrjivä tapa on jätetty pois. Hienoa! 🙂
Yksi koululiikunnassa harmittanut asia on ollut yksitoikkoisuus. Pienellä paikkakunnalla ei tainnut olla varaa tarjota mahdollisuuksia kokeilla erilaisia lajeja, joten liikuntatuntien ohjelma koostui hyvin pitkälti iänikuisista joukkuelajeista, suunnistuksesta ja kuntopiireistä/-testeistä. Minua olisi kiinnostanut tanssi tai jumpat, sillä niissä olin hyvä, mutta niitä ei liikuntatunneilla harrastettu enempää kuin kerran vuodessa. Jalkapalloa taas pelattiin melkein joka toinen kerta, sillä useimmat luokkani tytöistä harrastivat sitä. Sehän teki pelaamisesta vielä ”mukavampaa”, kun suurin osa oli tekniikaltaan harjaantuneita ja varsin kilpailuhenkisiä ja minä siellä joukossa sähläsin sotkeentumalla jalkoihini ja pelkäsin palloa. 😀
Onneksi olen myöhemmin löytänyt liikunnan ilon. Koiran kanssa lenkkeily on nykyinen lempiharrastukseni. 🙂 Tykkään liikkua itsekseni omalla ajalla ja omilla ehdoilla, en oikein osaa harrastaa mitään ”järjestettyä liikuntaa” tai kuntosalilla käymistä.
Minua on myös lapsesta pitäen opetettu liikkumaan kivalla tavalla joka ei tunnu pakkopullalta. Koululiikunta ei koskaan kuitenkaan ollu niitä mukavampia aineita. Vielä lukion viimmeisellä liikuntakurssilla saimme laput joihin kirjattiin kuntotestin tuloksia ja niitä sitten vertailtiin. Vaikka itse liikuin vapaa-ajalla en saanut hyvä tuloksia koululiikunnan kilpailuissa ja vertailuissa. Onneksi en lannistunut ja liikunta jatkuu edelleen isona osana elämääni. Haluaisin peräänkuuluttaa nimenomaan sitä ettei koululiikunnan merkitys elämässä ole niin tärkeää. Loppujen lopuksi vapaa-ajalla tapahtuva liikunta on se mikä on elämässä mukana eikä siinä mitata tuloksia ellei itse niin tahdo.
Olen nyt 5-luokalla ja meillä koululiikunta on yleensä ihan kivaa.Tosin minä olen tuntenut jääväni usein jämävalinnaksi pesäpallossa,koska sitä ei opeteta me vaan pelataan.Jalkapallo on suosikki lajini, siinä minut valitaan usein ekana.Lentopallossa me sentään harjoitellaan ekana, mutta kun OPETTAJA jakaa joukkueet se laittaa parhaat pelaajat joukkueisiin ensi ja siihen jää sitten ne jämävalinnnat.
Hei.
En lukenut muita kommentteja mutta pakko tulla kommentoimaan sinun tekstiäsi.
Pidin ihan hirveesti.
Mun omat kokemukset koululiikunnasta oli suoraan sanottuna paskat. Inhosin syvästi koululiikuntaa koska opettajien suosiminen niihin sporttisiin tyttöihin oli läpinäkyvää ja me jotka ei niin sporttisia oltu, jäimme vähän syrjälle ja olimme juuri näitä viimeisiä valintoja joukkueisiin. Aina joukkueisiin valitsijat olivat ne ’parhaat’ oppilaat liikunnassa.
Se oli hirveää aikaa. Aina odotin kauhulla koska on taas liikuntaa. Ei ollut mitään motivaatiota yrittää enää edes kun lynkattiin. Vielä lisäksi tähän kun ne sporttiset tytöt turhautui siitä jos et saanut palloa niiltä kiinni(kun ne joskus opettajien suosituksella sulle syötti) ja pukuhuoneessa sitten kaakatettiin siitä kun sitä palloa ei tosiaan saanut kiinni.
Oon sitten koko kouluiän karsastanut sporttimimmejä ja kiertänyt ne kaukaa.
Nyt vasta aikuis iällä lapsen hankittua päätin että nyt tulee tähän kroppaan muutos. Oon aina ollu laihalihava eikä sellaista jaksa katsella. Päätin mennä salille. Ja nyt kun kokeilin salia ilman opettajia, ilman sporttimimmejä, ilman kilpailua ja tuloksia ja numeroita todistuksessa, tää on aivan ihanaa ! Oon aivan hurahtanut. Syöminen on saanut täyskäännöksen ja salin kaveriksi on tullut lenkit. Ja nautin tästä kaikesta.
Joten tosiaan, koululiikunnalla on iso vaikutus tulevaisuuden liikuntaan suhtautumisessa, ainakin omalla kohdalla. Se ei ole musta hyvä asia että niitä liikunnallisia suositaan ja ne toiset sitten jätetään huomiotta. Ja juuri tämä vertailu pitäis jättää pois.
Ja odotan innolla fitness ohjelmaa että pääsen kurkistelemaan miten treenailette !
Itsellä on tähtäimessä nyrkkeilijä hommaa.
Hyvät jatkot sulle Venla ! 🙂
Hyvä ja osuva postaus tärkeästä aiheesta!
Itsellekin peruskoulun liikuntatunnit olivat pakkopullaa. Olin yleensä se kömpelys, joka valittiin joukkueeseen viimeisenä ja joka ei koskaan saanut koppia. Toisaalta kyllä pärjäsin mainiosti esim. yleisurheilussa, mutta sitä oli joukkueliikuntaan verrattuna vähän. Lisäksi olin muuten kympin tyttö, joka sai liikunnasta aina ”vain kasin” mikä tietysti harmitti aina suunnattomasti! Mielestäni liikuntaa ei saisi missään nimessä arvioida arvosanoin, niillä voi todellakin tappaa monen lapsen innon liikuntaan.
Lukiossa suhtautumiseni koululiikuntaan muuttui positiivisemmaksi ja siitä tuli jopa yksi lempiaineistani. Kiittäminen lienee kannustavaa opettajaa, joka esim. kuntotesteissä painotti aina sitä, että oma kehitys seuraavia testejä ajatellen on tärkeintä. Ja lajit vaihtelivat joka viikko aina perinteisistä joukkuelajeista esimerkiksi ammuntaan, pilatekseen, tansseihin ja lenkkeilyyn. Koulumme aloitti myös yhteistyön paikallisen kuntokeskuksen kanssa, ja sieltä minäkin löysin itselleni kivoja lajeja ja aloitin säännöllisen liikunnan myös liikuntatuntien ulkopuolella. Mielestäni juuri tämän pitäisi olla koululiikunnan tarkoitus: esitellä erilaisia lajeja, jotta kaikille kävisi selväksi, että on monia tapoja liikkua ja että jokaiselle varmasti löytyy passeli laji!
Olen sun kanssa täysin samaa mieltä. Olen kohta jo käynyt yläasteen ensimmäisen luokka-asteen ja viimeiset seitsemän vuotta liikuntatunneillamme on aina ollut kilpailuhenkeä riitamielessä. Pari vuotta sitten oli pesäpalloa ja tietenkin toinen joukkue ”voitti” ja voittajajoukkue hymyili ja oli ylpeä suorituksestaan. ”Häviäjäjoukkue” suuttui raivosta ja osa jo itki. En ymmärtänyt ensin syytä moiseen, mutta itse liikunnanopettajan oli kehunut ”voittajajoukkuetta” todella paljon ja sanonut toiselle ”teilläkin meni ihan hyvin”.
Jotkut taas inhoavat esim. Jalkapalloa (jota itsekin harrastan) ja ne jotka eivät pidä haukkuvat kyseisen lajin harrastajia. Usein kysymme miksi ja vastaus on ”koska sä harrastat sitä pallon potkimista”. Kommentit ovat itse saaneet mieleni alas, mutta tiedän ettei siitä kannata välittää.
Viime viikolla taas meillä oli pesistä ja sijaisliikunnanopettaja laski palloon osumisiamme, jonka jälkeen hän ilmoitti kaikkien tulokset ääneen. Jotkut saivat paljon ”pisteitä” ja ne jotka eivät osuneet kertaakaan tunsivat olonsa huonoiksi.
Ja me ollaan vaan harjoiteltu pesistä mutta kaikkista muissa lajeissa ryhdytään suoraan pelaamaan. Sit sieltä löytyy pari luonnonlahjakkuutta jotka sitten huokaisee tai murisee jos en itse osaa vaikka lämäistä sählypalloa.
Kun luin tän sun postauksen ajattelin ehdottaa kaikille liikunnan opettajille, että voisi lukea tän sun kirjoituksen. 🙂 mitä mieltä oot?
+sun blogi on antanut mun elämään valoa, energiaa ja terveyttä. Kiitos:)
Olen sun kanssa täysin samaa mieltä. Olen kohta jo käynyt yläasteen ensimmäisen luokka-asteen ja viimeiset seitsemän vuotta liikuntatunneillamme on aina ollut kilpailuhenkeä riitamielessä. Pari vuotta sitten oli pesäpalloa ja tietenkin toinen joukkue ”voitti” ja voittajajoukkue hymyili ja oli ylpeä suorituksestaan. ”Häviäjäjoukkue” suuttui raivosta ja osa jo itki. En ymmärtänyt ensin syytä moiseen, mutta itse liikunnanopettajan oli kehunut ”voittajajoukkuetta” todella paljon ja sanonut toiselle ”teilläkin meni ihan hyvin”.
Jotkut taas inhoavat esim. Jalkapalloa (jota itsekin harrastan) ja ne jotka eivät pidä haukkuvat kyseisen lajin harrastajia. Usein kysymme miksi ja vastaus on ”koska sä harrastat sitä pallon potkimista”. Kommentit ovat itse saaneet mieleni alas, mutta tiedän ettei siitä kannata välittää.
Viime viikolla taas meillä oli pesistä ja sijaisliikunnanopettaja laski palloon osumisiamme, jonka jälkeen hän ilmoitti kaikkien tulokset ääneen. Jotkut saivat paljon ”pisteitä” ja ne jotka eivät osuneet kertaakaan tunsivat olonsa huonoiksi.
Ja me ollaan vaan harjoiteltu pesistä mutta kaikkista muissa lajeissa ryhdytään suoraan pelaamaan. Sit sieltä löytyy pari luonnonlahjakkuutta jotka sitten huokaisee tai murisee jos en itse osaa vaikka lämäistä sählypalloa.
Se että mut valittiin usein viimeisenä sai mut inhoamaan liikuntatunteja ja lihomaan viisi kiloa, sillä ajattelin että liikunta olisi aina hirveää. Kun päätin että nyt ois aika ryhdistäytyä niin aloin liikkumaan oma toimisesti sekä aloitin jalkapallon ja olen taas hyvässä kunnossa.
Kun luin tän sun postauksen ajattelin ehdottaa kaikille mun koulun liikunnan opettajille, että voisi lukea tän sun kirjoituksen. 🙂 mitä mieltä oot?
+sun blogi on antanut mun elämään valoa, energiaa ja terveyttä. Kiitos:)
Siis niin oikea aihe, mistä kirjoitat!
Itseni kohdalla koululiikunta todellakin tappoi innostuksen moniin lajeihin. Suurin osa tästä johtuu siitä, että ala-asteen liikunnanopettajamme suosi vain tiettyjen lajien osaajia (koris, pesis, juoksu, hiihto) eikä osannut antaa arvostusta esim. tanssijoille tai voimistelijoille (joihin siis itse aikanani lukeuduin).
Koin todella vakavaa syrjintää/kiusaamista koulussa jo muutoinkin eikä liikunnanopettajan taholta tuleva vastaava mollaaminen ja syrjiminen sekä silmätikuksi ottaminen ainakaan asiaa helpottanut.
Onnekseni tietyistä lajeista osaan tänäkin päivänä nauttia, vaikkei urheilu olekaan osa ihan jokapäiväistä elämääni. Mutta juttuhan taitaakin tällaiselle ei-kilpailuhenkiselle ihmiselle ollakin just siinä, että nautitaan omalla tavalla liikunnan ilosta :). Parasta joskus on vaan ne pitkät ja rauhalliset vaellukset kauniissa Suomen luonnossa…
Jatketaan samaan malliin ja tsempataan kaikki toisiamme liikkumaan juuri sillä tavalla, mikä itselle tuntuu parhaalta :)!
Olipa mukava lukea tätä postausta 🙂 Rupesinkin tässä muistelemaan niitä ala-asteen jokavuotisia yleisurheilukilpailuja. Tarkoituksena oli varmasti vain leikkimielisesti kisailla, mutta henkilökohtaisesti en tykännyt niistä laisinkaan. Aina oli jo valmiiksi tiedossa kuka tulisi voittamaan pitkänmatkan jouksun ja kuka heittäisi keihään kaikista pisimmälle. Meillä perustason liikkujilla ei pahemmin ollut siis mahdollisuuksia pärjätä.
Siitä huolimatta rakastin liikuntaa. En harrastanut erityisemmin mitään tiettyä lajia, mutta olin aina pompottelemassa koripalloa pihassa tai jouksentelemassa pitkin metsiä. Into valitettavasti loppui kun oli aika siirtyä yläasteelle. Silloin kuvioihin tuli mukaan suuret ulkonäköpaineet. Tärkeintä liikuntatunneilla ei ollutkaan liikkumisesta tuleva ilo, vaan se kuka näytti parhaimmalta. En ollut itse harrastanut urheilua niin paljoa että se olisi näkynyt kropassani, joten tyttöjen välinen kilpailu tuntui siis tosi pahalle. Opettajamme ei onneksi ollut kovin kilpailuhenkinen, jotenn tunnit sisällöltään olivat aika rentoja 🙂
Nyt kun olen jo vanhempi ja päässyt yli noista paineista olen taas löytänyt liikkumisenilon ja liikun siksi, että olo olisi hyvä, en siksi, että näyttäisin super hyvältä!
Löysin blogisi vasta nyt Fitness päiväkirjojen kautta. Olet todellakin ihanan aurinkoinen ja arvostan sitä, että osaat ottaa myös rennosti ja toisaalta irti kaiken esim. lenkkipolun varrelta löytyvistä välineistä.
Olemme kavereiden kanssa keskustelleet (koululiikunta) aiheesta paljonkin ja vaikka itse inhosin aina kilpailua, enkä ollut millään tasolla liikunnallisesti lahjakas niin ainoita ikäviä muistoja tuli onneksi kuitenkin vain yläasteen telinevoimistelutunneilta, joissa olisi ollut kiva oppiakin jotakin eikä vain tehdä tunnin ajan kuperkeikkaa ja katsoa kuinka muutamat, jotka osasivat tekivät kaikkea muuta. Tähän liittyi selkeästi myös etten pitänyt muiden edessä tehtävistä harjoitteista kun en yhtään edes tiennyt mistä aloittaa. Sen sijaan onneksi ala-asteen liikunta muistot ovat hirmuisen lämpimiä. Pienessä kyläkoulussa saatettiin korvata yhdellä viikolla teoriatunteja ja seuraavalla varata liikuntaan vaikka 4h ja lähteä umpihankihiihtämään porukassa ja laskemaan mäkeä tai retkeilemään lähimaastoihin päiväksi. Se oli iloista arkiliikuntaan ja hyvään luontosuhteeseen kannustavaa eikä kilpailusuorituksia juuri tullut. Hiihdossakin hiihdettiin aina hitaimman mukaan. Toisaalta yläasteelle tullessa oli hirmuisesti kirittävää kun ei ymmärtänyt yhdenkään pallopelin säännöistä yhtään mitään.
Terveysalan ammattilaisena olen varsin iloinen nykyisestä debaitista ja esimerkiksi liikkuva koulu-hankkeista.