Viime aikoina on tuntunut, että mieleni on yksi tumma mössö, josta on ollut vaikea jäsennellä mitään. Ideoita kyllä riittäisi, niitä tuntuu olevan pää pullollaan, mutta aikaa ajatusten työstämiseen ja erottelemiseen ei ole tuntunut olevan riittävästi. Yllättävää kyllä, koulun projekteihin ideoiminen, englanniksi kirjoittaminen ja assosiatiiviset kirjoitukset ovat luonnistuneet paremmin kuin hyvin, mutta siihen se kirjoitusinspiraatio on viime aikoina sitten jäänytkin. Rakastan kirjoittamista ja syvällisten pohdiskelua, siksi olenkin kokenut riittämättömyyden tunnetta siitä, etten ole kyennyt ammentamaan myös tänne teille enemmän. Miksi en voi olla vielä tehokkaampi? Halusin kirjoittaa tästä siksi, etten usko painivani yksin näiden ongelmien kanssa.

Mennyt viikko tuntui rankalta, eikä kyyneleiltäkään vältytty. Eikä ainoastaan sen vuoksi, että tämän hetken työn alla oleva roolihahmoni itkee koko ajan. 

Koulussa ei juuri mitään muuta vaaditakaan niin paljon kuin luovuutta. Projektit pyörivät usein mielessä kotiinkin tullessa ja ideoita tulee yleensä työstettyä tiskatessa, suihkussa, kaikkialla. Tämä on usein toiminutkin koulun suhteen. Päivien jälkeen olo on jo niin kuormittunut, ettei ole sen sijaan yksinkertaisesti ollut resursseja tuottaa tännekin jotain uutta entiseen tahtiin. En koe itse luovuutta, koulua tai työtä väsyttäväksi, luova-ala on ehdottomasti minun ominta alaani. Stressaava tunne tulee vasta siitä, kun en ehdi ottaa asioihin tarpeeksi etäisyyttä, olla itsekseni mietteideni kanssa, prosessoida uutta. Taide ja luova ajattele kun vaatii erityisen paljon näitä niin sanottuja tyhjiä hetkiä, jolloin voi keskittyä myös muuhun. Uudet mullistavat ratkaisut harvoin syntyvät pakon alla, mikäli ideoita ei ehdi yhtään hautoa. Tehokkuusajattelu tuntuu kirosanalta, kun on luovasta työstä kyse. Toisinaan toki nopeatkin ratkaisut ovat johdattaneet minut johonkin uuteen yllättävään ja mielenkiintoiseen. Koulussa kun ei ole aina aikaa jahkailulle, olen oppinut myös tarttumaan ensimmäiseen inspiroivaan ajatukseen ja hiomaan sekä kehittämään sitä haluamaani suuntaan, vaikka se ei heti täysin kuningasidealta tuntuisikaan. Tähän on auttanut myös se, etten ole ottanut itseäni turhan vakavasti.

Luulen, että kolmen viikon päässä häämöttävä loma tulee erittäin tarpeeseen. Hauskat ja antoisatkin asiat, kun voivat kokemukseni mukaan uuvuttaa. Taidan kaivata hieman tilaa hengittää, tylsistyä, vaikken helposti tylsistykään, sekin johtuu varmasti myös siitä, että mieleni käy jatkuvasti ylikierroksilla. Siksi hamuankin aikaa pysähtyä, jolloin voin antaa villien vapaiden ajatusten juosta. Kiireessä kun juuri tämä tänne kirjoittaminen on tuntunut haastavalta, niin paljon kuin siitä pidänkin. Ikään kuin selailisin mieleni sekavia lehtiä, joissa on artikkeleita, joihin haluaisin syventyä, mutten saa tartuttua sivuista kiinni. Kaikki vilistää vain liian nopeasti ohitse. 

Vuosi sitten tähän aikaan olin Cannesin Filmifestareiden humussa ystäväni kanssa, vailla tietoa siitä, että vuoden päästä tulisin olemaan Tanskassa opiskelemassa rakastamaani alaa. Edellä mainitusta ajanhallinnan ongelmien purkauksesta huolimatta, olen ollut täällä Köpiksessä onnellinen. Elämä on tuntunut merkityksellisemmältä. Kokemukset ovat vahvistaneet uskoa siihen, että kaikella on tarkoitus. Koska en juurikaan pidä siloiteltujen illuusioiden ylläpitämisestä, päätinkin alkaa avaamaan tätä päänsisäistä solmuista lankakerää parhaimmaksi katsomallani keinolla; rehellisyydellä. 

Olen oppinut vuosien saatossa, että usein jo asioiden sanominen ääneen helpottaa, sillä pään sisällä hautomalla möröistä tulee entistäkin isompia ja niille antaa tahtomattaan liikaa valtaa. Kenties täten saan palautettua tekemisen meininkiini rentouden, joka on minulle edelletys luovan työn suhteen.

Kuvat ovat viime kesän Kolin reissulta. Seurana vain paras ystävä, luonto, liplattavat laineet. Siinä vasta inspiroiva lokaatio ajatustyölle.

<3:Venla