Aamulenkillä ollessani muistelin minkälaisia tuntemuksia koululiikunta minussa herätti?

Pääosin fiilikset ovat suhteellisen positiiviset, olisiko liikunta kuitenkaan aina lukeutunut lempiaineisiini?

Minusta liikunnan pitäisi olla ennen kaikkea hauskaa, mutta oliko se aina kuitenkaan aivan sitä?

Palataan ajassa hieman taaksepäin.

Vanhempiani kuuluu kiittäminen siitä, että lämpimimmät muistoni urheilusta ovat muodostuneet jo todella varhaisella iällä. Kotona meitä on aina kannustettu liikkumaan, ulkoilemaan ja leikkimään pihalla. Urheilu ei koskaan ollut pakkopullaa, vaan hauskaa yhteistä ohjelmaa. Talvisin eri taitoja harjoiteltiin leikkimielisesti viikonloppuisin ja lomilla, niin luistelukentillä, kuin hiihtoladuilla ja pulkkamäessä aikaa viettäen. Kesäisin aika kului kesämökin koskenrannassa luonnon omassa villivirrassa laskien, äidin ja iskän napatessa meidät kiinni alemmalla virranjuoksulla. Kuulostaa hurjalta, mutta ei se sitä todellisuudessa ollut. Otimme ilon irti rantasaunan lämmöstä, vedessä kahlaamisesta ja uinnin opettelusta. Kesäillat sujahtivat leppoisasti sulkapalloa, petankia, krokettia, tai milloin mitäkin pallopelejä nurmikolla pelaten. Arki-illat menivät kavereiden kanssa pihalla, sekä metsissä leikkien lomassa juostessa ja puihin kiipeillessä.

Olen todella kiitollinen myös siitä, että sain muskarien lisäksi tanssahdella jo ennen kouluikää satubaletissa ja jazz-tanssitunneilla, joista niin kovasti nautinkin. Viikonlopun parasta antia olivat lauantaiaamun sählypelit ja pitkät pyöräilyretket maukkaine eväineen. Liikuntaan ei kuulunut stressiä, kilpailua tai suorittamista, sillä näihin käsitteisiin taisin tehdä lähempää tuttavuutta vasta koulun myötä.

Koululiikuntamuistossa kilpailu ja vastakkainasettelu ovat vahvasti läsnä. Näin jälkeenpäin ajatellen on hieman harmillista, että tietyt lajit ovat saattaneet jäädä muutaman satunnaisen huonon kokemuksen varjoon.

En syytä niistä suinkaan opettajia, sillä koin, että pidin liikunnasta aineena yleisesti ja opettajista yhtälailla. Suuntaisin katseeni kuitenkin ehkä hiukkasen koulujärjestelmään, joka ei välttämättä syleile aivan kaikkien tarpeita. Minusta on mahtavaa, että kouluissa (ainakin minun aikanani) kokeillaan eri lajeja, jotta jokainen saa maistiaisia urheilun moninaisistamuodoista ja voi mahdollisesti löytää sen oman suosikkilajinsa. Valitettavaa kuitenkin on, että yhteiskunnassamme mitataan menestystä jo nuoresta iästä lähtien. Pahimmassa tapauksesssa ikävät kokemukset liikuntatunneilla määrittävät suhtautumisen urheiluun myöhemmälläkin iällä.

Lapset kisaavat keskenään niin koulun cooper-tuloksista, kuin 1500 metrin aikatuloksista, kaikista yleisurheilulajeista, sekä luistelusta, hiihdosta, pallopeleistä jne. Kilpailuhenkisille ihmisille kyseinen järjestelmä on varmasti paratiisi, mutta entäs ne yksilöt, joille kilpailu tuntuu vieraalta ja jopa vastenmieliseltä. Tuloksia vertaillaan tahtomattakin, niin opettajien, kuin oppilaidenkin toimesta. Entä jos ei satu olemaankaan sitä luokan niin sanottua parhaimmistoa? Lapsi voi kokea epäonnistuneensa. Vastoinkäymiset ja epäonnistumiset, sekä niiden käsittely toki kuuluvat epäröimättä luonnollisesti elämään, mutta toisaalta on surullista, että niitä mitataan aineessa, jonka syvempi tarkoitus on mielestäni liikunnan ilon löytäminen. Eikö kaiken päätarkoituksena olisi, että lapsi saisi liikunnasta jonkin hauskan harrastuksen, jotta siitä voisi tullla lähes päivittäinen elämäntapa, joka vaalisi sitä lapsen terveyttä, sekä sitä kautta edistäisi koko kansanterveyttämme huomattavasti paremmin. Enkä puhu nyt pelkästään fyysisestä hyvästä kunnosta, vaan liikunnan parhaimmillaan antamasta terapiasta ja mielenhyvinvoinnista, sillä on muistettava, että kuitenkin vain murto-osa suuntaa kilpaurheilijan ammattiin tai kilpaurheilu-alalle, saati valmentajan tehtäviin. Miksi kuitenkin testit ja kilpailu tuntuvat olevan keskeisimmässä osassa koululiikuntaa?

Entä jos haluankin muiden voittamisen sijaan, voittaa ainoastaan itseni? Mitä jos en halua olla parempi kuin muut, vaan parempi kuin olen itse tänä päivänä?

Koululiikunnan tarkoitusperät ovat hyvät, ja varmasti oman kehityksen seuraaminen ja uusien asioiden oivaltaminen ovatkin niitä sen oikeita alkuperäisiä tarkoituksia. Siitä, toteutuuko se aivan niin kuin on tarkoitettu, voi olla toki montaa mieltä.

Itse en ole koskaan ollut kovinkaan kilpailuhenkinen ja koinkin varmasti mieleisemmiksi lajit, joihin ei varsinaisesti liittynyt vertailua tai kisaamista.

Olin tunnollinen koululainen ja osallistuin toki kaikkeen, oli liikuntatunnin ohjelmassa sitten mitä tahansa. Muistan kuitenkin ettei kaikilla näin ollut. Monet ikätoverini, kokivat mm. teini-iän vartalon muutoksista johtuen esim. koulun uintireissut ahdistavina,  ja jättivät suosiolla osallistumatta. Yllättäen uintipäivien koittaessa uikkarikamppeet unohtuivatkin kotiin ”vahingossa”. Myös cooper-testin koitettua, olikin monella nuorella farkut jalassa ja jälleen ne varusteet unohtuneet kotiin sopivasti sattumalta. Tällaiset oppilaat eivät luonnollisesti nauttineet opettajien suosiosta liikuntatunneilla, toisin kuin ne, jotka etunenässä ampaisivat kroolaamaan.

En henkilökohtaisesti kokenut, että esim. uinti olisi ollut oma vahvuuteni, mutta näin jälkeenpäin ihmettelen vain, miksi erilaisten mahdollisesti parempien uintitekniikoiden opettelun sijaan, lapset laitettiin suoraan uimaan pitkää matkaa, jälleen kerran mielessä se suorittaminen, tulostaulukot ja taitojen vertailu.

Yllättäen mieleeni herää muitakin kysymyksiä. Miksi joukkueita valitessa opettaja valitsi kaksi oppilasta kapteeneiksi, jotka saivat sitten tehdä ne joukkuevalinnat, oli laji mikä tahansa, jolloin aina joku joutui olemaan se viimeinen lähes hylkiö-leiman otsaan saanut ”jämävalinta”. Luokan lyhimpänä en taatusti itse ollut ensimmäisenä valintalistalla koripallojoukkuetta kasaan laitettaessa, mutta en humoristisella otteella elämään suhtautuessani ole siitä onnekseni traumoja saanut. Mitä jos näin kuitenkin sattui jonkun muun oppilaan kohdalla käymään?

Kun ohjelmanumerossa oli jalkapalloa, saattoivat esimerkiksi monet tytöt huonojen kokemustensa varjolla, mieluummin istuskella koko tunnin vaihtopenkillä, sillä näitä yksilöitä ei houkutellut saada jälleen kerran sitä palloa täydellä voimalla mahaan siltä luokan parhaalta poikafutarilta. Valitettavasti ne pelottavat ilmat pihalle -kokemukset olivat sattumoisin iskostuneet vahvasti useammankin oppilaan mieleen sieltä pallopelitunnilta.

Näiltä haavereilta tuskin voi, eikä ehkä pidäkään välttyä. Ovathan nekin kokemuksia siinä missä muutkin. En kuitenkaan muista, että jalkapalloa pelaamaan ryhdyttäessä olisimme koskaan saaneet opetusta pallonkuljetustaidoista, tai pelaamisen tekniikoista. Uskoisin kuitenkin, että ohjatussa harrastustoiminnassakin aloitetaan ensin alkeiden opettelusta, kilpailemisen sijaan. Kouluissa aika on varmasti rajallista, mutta tuntuu erikoiselta, että kaikessa oli silti tekniikan opettelun ja positiivisten itsensä ylittämis -kokemusten sijaan aina aikaa kisata, oli sitten kyse jalkapallosta tai juoksusta. Pallo kehään ja juoksuksi, osasit tai et.

Kuten arvata saattaa, minusta ei siis tullut futaria, eikä senttejäkään tullut lisää sen vertaa enempää, että olisin intoutunut koripallokentille toistamiseen. (Tosin en sano, että pituus olisi ollut edellytys, jos taidot olisivat vuosien saatossa karttuneet). Onneksi kuitenkin harrastin liikuntaa tavoilla, joista nautin ja kävin tanssitunneilla vielä myöhemmälläkin iällä. Sittemmin mukaan harrastuksiin tulivat erilaiset jumpat, ryhmäliikuntatunnit ja salitreenit, joista myös olen saanut mielettömästi irti jo monen antoisan vuoden ajan, niin oman kehitykseni, elämänlaadun paranemisen, kuin terveydenkin saralla.

Koulun liikuntatunnilla Cooperia lähdettiin suorittamaan suoraan ruokatunnin jälkeen täydellä mahalla, eikä lounasta voinut skipatakaan, kun edellisestä aterioinnista oli aikaisina aamuina sen verran reilusti aikaa. Kello käyntiin ja menoksi, oikean juoksutekniikan, tai sitä edeltävän tankkauksen ja ravinnon merkityksestä ei ollut puhettakaan.

Itse olin liikunnassa sellainen vaihtelevasti 9,5 ja 10 oppilas ja coopperitulokset miellyttivät niin opettajaa, kuin minua. Joten ankeita muistoja ei silloinkaan omaksi onnekseni päässyt syntymään. Muistan kuitenkin, että testipäiviä saatettiin jännittää koko luokan kesken, sillä jokainen tiesi, että kyllä niistä tuloksista kuitenkin puhuttaisiin.

Parhaimpiin pikajuoksutesti- muistoihin lukeutuu se, kun pareittain juostessa ja aikoja mitattaessa, hyvä ystäväni sattui olemaan aina se minun ”vastustajani”, sillä sukunimemme olivat niin lähekkäin toisiaan aakkosjärjestyksessä pareja jaettaessa. Parasta tässä oli se, että olimme ystäväni kanssa todella tasaisia juoksijoita ja kerta toisensa jälkeen ampaisimme maaliviivan yli täysin samaan aikaan. Tällöinkin jaettu ilo, oli juuri se paras ilo.

Pesäpallojoukkueita valittaessa kapteeni ottikin minut mielellään etunenässä mukaan tiimiinsä, sillä olin suhteellisen ketterä puikkelehtimaan pesältä toiselle ja palloonkin tuli osuttua olemattomasta lyöntitaustasta huolimatta jopa yllättävän hyvin.

Koulujen välisien suunnistuskisojen voittoon ampaisimme parhaiden tyttökavereidemme kanssa yhteisvoimin ja jälleen ne positiiviset muistot linkittyvät yhdessä onnistumiseen ja valitettavasti myös siihen mainitsemaani menestymiseen.

Eräs ystäväni oli pikajuoksu- ja maastojuoksukisoissa lähes poikkeuksetta ehdoton ykkönen ja ajautuikin tässä koululajissa menestyttyään myöhemmällä iällä lajin pariin kisaamaan.

Pitkän partiotaipaleeni aikana karttui jälleen positiivisten kokemusten kirjo muistokaupalla, sillä vaellusretket Nuuksiossa, sekä suurleirien leikkimieliset läpi yön kestävät haikit olivat itsensä haastamista, omien rajojen ylittämistä, tiimityötä, ryhmähenkeä ja kannustamista parhaimmillaan. Jos joku meinasi väsähtää kesken huikean eräseikkailun, ottivat toiset mielellään hänen tavaroitaan kantoon, ja tsemppasivat jaksamaan loppuun asti. Leikkimieltä, lähimmäisenrakkautta ja toisten huomioimista sekä tukemista, ei tästä liikunnallisesta harrastuksesta puuttunut tippaakaan.

Varmasti lähes jokaisen mielestä on harvinaisen ymmärrettävää,  että kuntotestit ovat välttämättömiä tiettyihin ammatteihin ja opiskelupaikkoihin hakiessa, mikäli tulevassa ammatissa menestyminen, ylipäätänsä selviytyminen tai joissain tapauksissa, jopa mahdollisesti ihmishenkien pelastuminen, riippuu ammatinharjoittajan huippukunnosta.

Jokainen nuori tai pieni koululainen ei kuitenkaan luonnollisesti tällaisille aloille suuntaa, eikä varsinkaan siinä tapauksessa, jos on kokenut alisuoriutuneensa kyseissä aineessa jo nuorella iällä. Siksi kysynkin, onko kilpailu, vertailu ja vastakkainasettelu olennaista lapsen liikuntakokemusten alkumetreillä? Jos lapsella on suunnaton intohimo ja halu oppia, voiko sitä halua edes mitata koulutestien arvosanoin, ainahan numerot eivät kuitenkaan kerro siitä, yrittikö yksilö parhaansa. Aiheesta lähimmäisteni kanssa keskustellessa, huomasin kuitenkin, että jokaisen kohdalla, ne lämpimimmät liikuntatuntimuistot liittyivät niihin lajeihin, joissa yksilö oli menestynyt ja saanut kiitosta, sekä kannustusta. Vastaavasti taas ne huonommat kokemukset liittyivät lajeihin, joiden testit koettiin ahdistavina tai epämiellyttävinä, onnistumiskokemusten puutteen vuoksi.

Mitä jos en haluakaan kilpailla, vaan puhtaasti osallistua, nauttia, kehittää itseäni ja kannustaa muita tekemään samoin. Jääkö kilpailuhaluton yksilö kilpailuyhteiskunnan jalkoihin?

Blogini yksi lukuisista tarkoituksista, on kannustaa jokaista ikään tai sukupuoleen katsomatta, löytämään tai palauttamaan kadotettu liikunnanilo, oli sitten laji mikä tahansa.  Joka kerta, kun saan sähköpostin tai kommentin siitä, kuinka joku on inspiroitunut tekemään elämäntapamuutoksen ja löytänyt oman intohimonsa liikuntaa kohtaan, koen onnistuneeni, ja mikä tärkeintä koen, että olemme onnistuneet siinä yhdessä. Liikunnan ilosanoma on levinnyt ja jälleen se yhdistää meitä, ei erota.

Toivonkin kovasti, että myös uudet tulevat opetussuunnitelmat tuovat (tai ovat mahdollisesti tuoneet jo) parannuksia tähän koulujärjestelmään ja innostavat tulevaisuudessa nuoria löytämään liikunnan ilon, keskinäisen kilpailun ja arvostelun sijaan. Nykyään käytetään varmasti myös hyvin erilaisia oppimisympäristöjä ja -menetelmiä, joista minä, jonka koulusta on jo aikaa jokunen vuosi, en ehkä ole vielä saattanut kuullakaan. 😉

Millaisia koululiikuntamuistoja teillä on? Olisi mielettömän hienoa, jos osallistuisitte keskusteluun? Jakakaa ja kommentoikaa. Minkälaisia ajatuksia kilpailuyhteiskunta teissä herättää?

Kommenttejanne innokkaasti odotellen! Mahtavaa viikkoa kaikille 🙂

Rakkaudesta liikuntaan ja tähän elämäntapaan,

<3:Venla