Useampi lukijani lähetti minulle viestiä ja pyysi ottamaan kantaa Tickle your Fancy -blogin Saran ”Bikini Fitness -ei ikinä” postaukseen. Ensinnäkin täytyy sanoa, että  Sara on mielestäni todella taitava kirjoittamaan. Minulla on ollut ilo tutustua Saraan yhteisen ystävämme kautta. Tällä tytöllä on hyvä huumorintaju ja sydän paikallaan. <3

Paljon treenailevana ihmisenä olen itsekin monesti saanut kysymyksiä siitä, mihin fitness-kisoihin olen tähtäämässä.

Näistä kysymyksistä olen lähinnä ollut otettu, jos tällä ” en turhia stressaa ruoasta, syön jätskiä ja korvapuusteja joka viikonloppu, tai koska vaan mieleni tekee, enkä karppaa vaan syön pastaa/riisiä joka päivä” -elämäntyylilläni, näytän siltä, että olen menossa kisoihin.

Toisaalta on minuakin kummastuttanut se, etteikö oma hyvinvointi olisi muka tarpeeksi hyvä syy treenata.

Itse en kuitenkaan tätä ”fitness-buumi vihaa” täysin ymmärrä. Sillä olen muutenkin elämän arvoiltani sellainen tyyppi, että suhtaudun asioihin: Annetaan kaikkien kukkien kukkia! -meiningillä.

Jos minulta oltaisiin useampi vuosi sitten kysytty, että mitä mieltä olen fitness-kisoista, olisin vastannut samalla tavalla kuin Sarakin. Ja ehkä edelleen jollain tasolla, nostan hattua esimerkiksi yleisurheilukisoille, joissa itse suoritus, eikä ulkonäkö ole arvostelun kohteena tai niin keskeisessä roolissa.

Ymmärrän, ettäa fitness -sana tulee monelta jo korvista ulos, koska se on nykyään niin paljon otsikoissa ja selkeästi mediaseksikkäämpi aihe kuin ennen.

En itse ole suuntaamassa kisoihin, koska treenaan omaksi ilokseni. Vaikka itseni haastaminen ja kehittäminen kiinnostaa kyllä kovasti,  niin Saran tavoin, en minäkään fanita eniten ulkonäköön keskittyvää kisaamista. Jollain tavalla kisoissa minua hirvittää myös se, että kova työ voi kaatua esimerkiksi siihen, että vikojen päivien nesteenpoisto ei menekään suunnitelmien mukaan, tai sairastuminen pilaa kisavalmistelut. Vaikka olisit nähnyt hirveän vaivan ja treenannut hulluna, ja omaat mielettömät lihakset, ei erottuvuus olekaan tarpeeksi hyvä, ja lavalle ei kannata nousta ollenkaan. Muissa lajeissa kun ei tällaista täysin vastaavaa ongelmaa voi tulla vastaan, sillä itse suoritus (vaikka sitten painonnosto) on arvostelun kohteena, ei se hienoin sixpacki. Toisaalta onhan joka lajissa riskinsä, ja yhtälailla yleisurheilija voi loukkaantua ja joutua jättämään kisat väliin. En myöskään ole varma siitä, jaetaanko mitalit täysin oikeudenmukaisesti, vai voiko tuomaristossa istua esimerkiksi yhden lavalla kisaavan yksilön oma valmentaja? ja osaako hän täysin puolueettomasti arvostella näitä kisaajia? Ehkä sitäkin enemmän minua kuitenkin hirvittäisi se kurinalainen elämä ennen niitä kisoja, en saisi itseäni motivoitua treenaamaan tarpeeksi, jos lopullinen sijoittuminen kisoissa riippuisi siitä miltä näytän, ei siitä kuinka vahva tai taitava olen. Olen  myös niin ruokahullu, etten yksinkertaisesti halua rajoittaa syömisiäni 😀  Vaikka toisaalta varmasti se kausiluontoisesti onnistuisikin, jos niin vaan päättäisin. Tietyllä tavalla nostan kyllä hattua kisaajille, todella kovalla työllä ja taidollahan nekin kisakropat on rakennettu.

Olen vuosien aikana ja fitness-kisaajiin tutustuttuani alkanut jollakin tasolla ymmärtää lajia. Aikaisemmin luulin, että rasvaton kisa-kunto on se ideaalitila, jota ihaillaan ja missä halutaan olla kestona, ja pidin sitä lähinnä oksettavana. Mutta luonnollisesti perehdyttyäni asioihin paremmin, moni asia aukeni ja muuttui mielessäni. Hyvä ystäväni on kisannut, ja ehkä siksi tämä ”kaikki fitness on pahasta” yleistys, särähtääkin mun korvaan. Varmasti on totta, että osa syömishäiriötä sairastavista ihmisistä on löytänyt uuden tavan toteuttaa itseään. Ainahan on riski, että ihmiset, jotka eivät täysin ole terveitä, ajautuvat lajin pariin, eivätkä aivan ymmärrä sen kaikkia puolia, vaan saavat uuden ”hyväksytyn” keinon tarkkailla syömisiään ja liikkumisiaan. Toki voi myös olla mahdollista, että entinen syömishäiriö-potilas fitneksen löydettyään, sentään ainakin syö nykyään todella runsaasti ja terveellisesti, vaikka söisikin tosi puhtaasti ja liikkuisi paljon. Jos aiemmin on nähty nälkää ja nykyään syödään paljon, ei siinäkään mielessä ole ainakaan pahempaan suuntaan menty.

En silti sanoisi, että kaikilla lajin harrastajilla on syömishäiriö tai pakonomainen tarve liikkua. Tämä eräs ystäväni on mainio esimerkki tästä. Hän on aina ollut liikunnallinen kaikin puolin, ja salitreenin pariin eksyttyään, innostui haastamaan itseään ja päätyi kisoihin. Tämä tyttö on todella tasapainoinen ja kilpailuhenkinen. Hän ei todellakaan lähtökohtaisesti ihaile täysin rasvatonta kroppaa tai kisakuntoa, ennemminkin kokee olonsa paremmaksi ja vahvemmaksi ollessaan niin sanotulla offseasonilla ja normimitoissa. Hän rakastaa ruokaa yhtäpaljon kuin minäkin ja nauttii siitä yhtälailla. Kuitenkin luonnollisesti kisakauden lähestyessä ja dietillä ollessaan, on hänen huolehdittava todella tarkasti syömisistään. Mutta minusta se on ymmärrettävää ja kuuluu lajiin, jos siinä haluaa olla hyvä.

Enemmän minua mietityttää se, miksi ihmiset ärsyntyyvät niin paljon muiden tekemisistä? Ei niillä ole tarkoitus julistaa tai syyllistää, että kaikkien muiden olisi tehtävä samoin. Emmehän me muutenkaan elä samalla tavalla kuin kilpaurheilijat, jos emme sellaisia itse ole. Fitness-lajiin kuuluu treenaaminen, siinä missä keihäänheittoonkin. Kävin fitness-kisaaja kaverini kanssa leffassa hänen ollessaan dietillä. Hänelllä oli monta muovipurkkia puhdasta ruokaa mukanaan, ja hän söi niitä siinä sivussa, sillä aikaa kun minä popsin vieressä leffakarkkeja napaan.

En kokenut hänen millään tavalla tuomitsevan minun herkutteluani, ja hän itsekin totesi tekevänsä samoin, heti kun kisat on ohi ja niistä on palauduttu asianmukaisesti.

Miksi ärsyyntyisin toiselle, hänen lajissaan menestymisessä edellytettävistä valmisteluista? Ne ovat valintakysymyksiä. Ystäväni myös kävi diettinsä aikana kanssani baarissa, ja meillä oli oikein mukava ilta. Hän ei jättänyt elämästä nauttimista, perhettään tai ystäviään taka-alalle, vaan sanoi, että päinvastoin, ne menevat aina kaiken edelle.

Toki oman ulkonäkönsä ja kunnon tarkkailu kuuluu lajiin, ja saattaakin tuntua toisista ihmisistä itsensä liialliselta ihailulta, tai jopa narsistiselta.

Itse en henkilökohtaisesti ole lannistunut tai menettänyt omaa treeni-intoania fitness-buumin takia. Sillä positiivisena asiana näen esimerkiksi sen, että olen saanut monelta palautetta siitä, että olen julkisessa työssä ollessani ja treeneistäni avoimesti puhuessani, itse ollut edistämässä tätä hyvinvointi-treeni-buumia. En uskalla siitä kunniaa (tai taakkaa? miten sen nyt haluaa nähdä) itselleni ottaa. Mutta saadessani paljon postia syömishäiriötä sairastavilta tytöiltä, jotka ovat alkaneet blogini myötä ihannoida enemmän tervettä naisellista lihaksikasta kroppaa ja rentoa suhtautumista ruokaan, kuin itsensä näännyttämistä tai anorektisen laihaa. Koen, että ei tämä buumi ole vienyt kansanterveyttä ainakaan täysin pahempaan suuntaan. Minusta on hienoa, jos tästä fitness-aallosta jää jäljelle edes se, että säännöllinen ruokarytmi ja itse tehty kotiruoka koetaan hyvänä asiana. Toki myös ne seikat, että naisellakin lihaksikas kroppa voi olla kaunis ja normaalipaino ovat hyviä asioita. Eikä se, että tavoitellaan sitä photoshopatun bikini-mainoksen langanlaihan mallin kroppaa.

Kaikki voi mennä toki äärimmäisyyksiin ja valitettavasti varmasti myös liian moni on ymmärtänyt fitneksen väärin, ja normaalin terveen kropan sijaan tavoittelee kisaajilla päivän kestävää rasvatonta lavakuntoa. Ja siitä olen aivan yhtä huolestunut kuin Sarakin.

Omaan ulkonäköön tai kroppaan keskittymisen sijaan, olen itse pyrkinyt käsittelemään postauksissani liikunnasta saatavaa hyvää oloa. Sekä sitä, että turha liikunnasta tai syömisestä stressaaminen jätettäisiin pois ja keskityttäisiin mielen hyvinvointiin.

Itse olen myös kokenut, että se ei ole täysin huono asia, että ihmiset kiinnittävät nykyään tarkemmin huomiota ruokansa laatuun ja saataviin ravintoaineisiin. Mitään ei kuitenkaan tarvitse vetää yli. Tykkään herkutella, mutta myönnän, että kroppani oikeasti voi paljon paremmin, kun pyrin arkiviikot syömään jotenkuten puhtaasti. (tässä tapauksessa normaalia kotiruokaa). Säästyn silloin mahakivuilta ja kropan jumiin menemiseltä. Mutta koska tykkään myös herkutella, olen valmis kärsimään säännöllisesti siitä, ”ehkä vähän huonommasta olosta”, mitä sokeri ja valmisruoat mulle aiheuttaa.

Olen huomannut, että jotkut ihmiset ahdistuvat tästä muiden kisaruokavaliosta. Se saattaa tuntua ”överi-hifistelyltä” , mutta itse olen nähnyt vierestä, että oikein ohjein toteutettuna, se tarkoittaa lähinnä säännöllisiä ruoka-aikoja ja sitä, että huolehditaan siitä, että saadaan kovan liikunnan ohella tarpeeksi kunnollista kroppaa ravitsevaa ruokaa. 

Me, jotka ei kisata, voidaan tietenkin ottaa rennommin, eikä ruoka-aikoja tarvi vahtia kellokaulassa. Mutta ei säännöllisissä ruoka-ajoissa mielestäni mitään pahaa ole. Itse pyrin syömään suhteellisen säännöllisesti, mutta jos kesäpäivän rannalla makoilun takia unohdan yhden aterian väliin, en ota siitä pultteja. Se on elämää. Voin ja haluan syödä Linnanmäellä makkaraperunat ja napata jätskikiskalta jäätelön, mutta se, että kamuni, joka on kisakaudella ei tee sitä, ei minua haittaa. Kisakausi on tilapäinen ajanjakso heidän elämässä, ei mikään toisille tuputetttava elämäntapa.

Minusta tuntuu, että liian moni juuri tätä fitnesstouhua-vastusteleva antaa muka terveellistä kuvaa omasta elämästään. Vaikka selkeästi juuri pahimmat ongelmat ovat heidän oman päänsä sisällä. Kerrotaan, että otetaan muka rennosti, vaikka oikeasti itse juostaan hikihatussa niiden ulkonäkökeskeisten tulosten perässä, ja koetaan toisten kisakaudet syyllistävinä tekijöinä.

En koe kenenkään sali-selfieitä arsyttävinä, ja mielestäni, jos liikunnanilon jakaminen tai yksikin salikuva, voi inspiroida, jonkin pahasti ylipainoisen ihmisen liikkeelle, ei siinä ole aiheutettu kellekään hallaa. Tosin taidan itse olla ylipäätänsä sellainen ihminen, että harvoin ärsyynnyn kenenkään muun tekemisistä.

Kun olen sinut itseni kanssa, voin huoletta ihailla instagramista muiden treenikuvia ja vetää samaan aikaan munkkia poskeen täällä mökin sohvalla läppäri sylissä löhötessäni. (sitä juuri teen paraikaa, nam :D)  Eikä se minua saa ärsyyntymään. Rakastan liikuntaa, mutta rakastan myös syömistä. <3

En aio vähentää treenaamistani sen takia, että fitness on ilmiönä ” in” tai ”out”. Eikä minun mielestäni pitäisi niin tehdä kenenkään muunkaan. En aio hävetä sitä, että treenaan, vain siksi, että ihmiset ovat kyllästyneet fitness-buumiin. Jos oikeasti itse treenaat niistä  ”oikeista” syistä. Miksi lopettaisit treenaamisen tai ryhtyisit kapinoimaan kaikkia treenaajia vastaan, vain jonkin ilmiön takia. Vai koetko itse olosi jotenkin huonommaksi ihmiseksi, kun joku syökin kisojensa takia vielä tarkemmin kuin sinä? Tai onkin rasvattomammassa kunnossa kuin sinä itse?

Älä turhaan syyllisty toisten päivityksistä tai ruokavalioista. Jos sinulla on hyvä olla itsesi kanssa, en ymmärrä miksi edes näin reagoisit?

Jälleen kerran: arvostetaan itseämme sellaisina kuin ollaan ja kannustetaan muita toteuttamaan itseään haluamallaan tavalla, ei se ole meiltä pois.

Kiitos Vanski (Sara) inspiroivasta postauksesta, hienoa saada keskustelua aiheesta!  Vaikka emme kaikkien asioiden suhteen täysin samoilla linjoilla olisikaan. Mielipiteitä löytyy varmasti yhtä paljon kuin meitä erilaisia ihmisiäkin on. 🙂

<3:Venla