30.07.2018 | 0 Kommenttia

Aloittaminen on aina vaikeinta

Siellä takaraivon sopukoissa se kolkutti; sinun on kirjoitettava vielä yksi kouluessee tässä kesällä. Viesti kilahti loman alkajaisiksi minulle ja luokkatovereilleni sähköpostiin. Onneksi viimeinen palautuspäivä on vasta 1. elokuuta. No siihen nyt on aikaa, tuumin. Niinpä pidin reissuun ampaistessani tuollaiset velvollisuudet pois mielestäni, sillä kevään pakerrukset oli nyt hetkeksi pakerrettu, paljon muita asioita tuli toki hoidettua. 

No nyt se päivämäärä sitten alkoi uhkaavasti lähestyä ja taas se tuli nähtyä; aloittaminen on aina vaikeinta. Oli sitten kyse ruokavalion, unirytmin tai elämäntapojen muuttamisesta, uuden harrastuksen aloittamisesta tai vaikka lenkille lähdöstä pitkän tauon jälkeen.  

Tässä tuli kyllä totta puhuen oikeasti tärkeämpiä, mutta myös varmasti paljon niitä vähemmän tärkeämpiä asioita eteen, joten tehtävää oli helppo lykätä. Niin pakollisista syistä, kuin myös omasta halusta. 

Siitä yleensä viimeistään huomaa yrittävänsä lykätä jonkun velvollisuuden hoitamista, kun kaikkea tekemistä tulee keksittyä vaikka millä mitalla. Kotikin useimmiten kiiltää, ainakin allekirjoittaneella tällaisissa tilanteissa. Ulkona on tietty myös pakko viettää aikaa – koska helteet. 

Sitten kun vihdoin aloitan, syvennyn tehtävään kuin tehtävään, useimmiten erittäin ajatuksella. Niinkin ajatuksella, etten ehkä huomaa ajankulua tai välttämättä sitä mitä ympärilläni tapahtuu. Kulinaristina harvoin unohdan syödä, erittäin harvoin, mutta jos näin tapahtuisi, olisi tällainen tilanne se todennäköisin.  

Yleensä kun alkuun pääsee ja saa rustattua ne ihka ensimmäiset rivit, on jatko jo huomattavasti helpompaa. Nyt kun oli koulutehtävästä kyse tuntui, että sitä piti kääntää aivot siihen erilaiseen tilaan. Muistella, miettiä ja analysoida, sillä tämä vaati luovan kirjoittamisen sijaan sitä hieman teoreettisempaa ja metodologian sisältävää arviointia. Kyllä sieltä mielen uumenista yleensä aina jotakin irti saa, kun vähän jaksaa kaivella. Ehkä sitä jotenkin aina alitajuisesti tietää, että ei se heti välttämättä helppoa ole, energiaakin se saattaa syödä. Pitää vain avata se ovi, kirjoittaa ensimmäinen lause, nousta sohvalta, soittaa puhelu, lähettää hakemus, vetää lenkkitossut jalkaan tai mitä nyt ikinä. Se on se hetki, se päätös.. ja sitten; mitä ihmettä? Ei se ehkä ollutkaan niin kamalaa, kuin ensin ajatteli. Tai ehkä se oli, juuri se aloitus, mutta ei jatko enää niinkään. Haasteita saattaa kyllä riittää, eikä täydellisyyteen tarvitse pyrkiä, mutta kun on parhaansa yrittänyt, sen mitä tästä hetkestä irtosi. Se riittää. 

Nyt voin kuitenkin taputtaa itseäni olalle. Tänä aamuna lähetin tuon kirjoituksen opettajalle. Jopa yllätin itseni. Voitteko kuvitella? Tässä oli vielä kokonaiset kolme päivää aikaa kirjoitella. Olin varma, että lähetän tuon tekstin keskiviikkona viittä vaille kuusi illalla, koska mikäs sitä kynää yleensä laittaa paremmin laulamaan kuin pieni paine.  

Tsemppiä kaikille kohtalontovereille, oli askareenne mikä hyvänsä! Jos aloitat n-y-t NYT, niin kohta se on jo tehty!

<3:Venla

0 kommenttia

Lähetä kommentti