”Mikä ihme tuolla tuijottaa? Onko se supikoira?”, Make kysyi. Ei sittenkään. ”Kentien susi? Niitäkin kun tällä seudulla on näkynyt.” Siellä se tosiaan kökötti mökin portin takana, kuin eksynyt sudenpoikanen.

”Tule tänne pikkukaveri, tule tule”, minä kutsun. Karvainenotus kuitenkin arastelee aluksi hieman, kääntyy takaisin, kipittää poispäin ja istahtaa lopulta suoraan keskelle autotietä.

Sydän pomppaa kurkkuun ja samassa Make ampaisee juoksuun, ja nappaa välittömästi pienen pörröisen palleron kainaloonsa, juuri ennen kuin mutkan takaa kurvaa auto.

Se pelastui, tämä pieni harmaa suloinen pörrö pelastui. Huokaisemme helpotuksesta. Seuraava kysymys kuuluukin, mistä se on oikein ilmestynyt? Naapurimökkejä ei lähistöllä juurikaan ole, ja nekin jotka ovat, paljastuvat tyhjiksi meidän ”pelastuspartiomme” tarkastuskierroksella. Mhmm kummallista. Hassuinta oli, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun juuri tälle kyseiselle mökille ilmestyy mysteerinen koirakarkuri.

Päätimme ajaa kauemmas, josko pieni uusi ystävämme olisikin seikkaillut pidemmän matkan. Pihoilta löytyykin hauvakuvin varusteltuja ”täällä vartioin minä” -kylttejä, mutta rodut eivät täsmää meidän pikku löytökoiraamme. Koputtelemme lukuisiin oviin, mutta kukaan ei tunnusta koiraa omakseen. Soitettuamme lähimpiin löytöeläintaloihin, sekä koirahoitoloihin, jonne matkaa kuitenkin riittää, kaikkialla neuvotaan pitämään koiraystävämme toistaiseksi meillä ja sehän toki sopii.

Pieni kaverimme oli ilmeisen väsynyt reissattuaan, koska nukahti vettä saatuaan syliini. Voi toista.

”Sinä pieni hurmaava kiltti viaton kaveri, joka annat aimo annoksen pusuja, kenen sinä mahdat oikein olla?”, me tuumimme.

Jätämme kiertämiimme taloihin yhteistietoja, jotta mahdollisesta omistajasta kuullessaan, he tietävät mistä koiran löytää. Lopulta viemme vielä kylän lähikauppaan ilmoituksen ja alamme selvittää, josko netissä kadonneiden eläinten ryhmissä, joku etsisi lemmikkiään.

Samassa puhelin soi, huolestunut perhe kertoo, että he olivat saaneet yhteystietomme kaupasta, ja heidän koiransa oli tosiaan karkuteillä. Kysymme tarkemmat rotutiedot ja tuntomerkit, jotta voimme varmistua, että kyseessä on varmasti oikea omistaja. Nyt selviää vihdoin mistä herttainen uusi ystävämme on peräisin. Kaveri tosissaan on retkeillyt jo pidemmän matkan.

Lähdemme viemään koiraa oikeille omistajilleen. Vastassa on helpottunut perhe ja ikionnelliset lapset, jotka toteavat koiraa sylissään paijatessaan, että kaulapanta ja nimikyltti yhteystietoineen on pakko pitää jatkossa lähes aina päällä. Kiitollinen perhe ymmärtää, että nyt oli todella onnea matkassa, kun pieni karkuri selvisi ehjin nahoin.

Operaatiomme ”pelastakaamme sudenpentu” päättyi  onnellisesti ja karkulainen pääsi turvallisesti kotiin. Minähän ehdin jo miettiä mielessäni, että olen valmis adoptoidaan Mulanille sisaruksen, mikäli oikeaa perhettä ei löydy, mutta onneksi kuitenkin löytyi. Siispä loppu hyvin kaikki hyvin.

Muistetaan huolehtia toisistamme ja auttaa mahdollisia eksyneitä kamujamme. Ollaan kiitollisia karvaisista parhaista ystävistämme ja annetaan ekstrapaljon rapsutuksia pörröisille otuksillemme.

PS. Onko teille koskaan käynyt samoin? Oletteko löytänyt eksynyttä lemmikkiä?

<3:Venla