Minä olen oppinut pienestä pitäen, että työn tekeminen on etuoikeus ja hienoa. Edellytyksellä, että töitä on edes saatavilla. Myöskin käsite ”raha ei kasva puussa” on tullut tutuksi jo nuorena, ja hyvä niin. Olen sisäistänyt, että mahdollisia rahaa vaativia haaveita toteuttaakseni on ensin itse tehtävä töitä, ja paljon, sen lisäksi on myös säästettävä.

Minun (vielä suhteellisen lyhyen) elämäni aikana on lankapuhelimen käyttö ja kaverin oven taakse käveleminen
ystävän tavoittaakseen vaihtunut älypuhelimiin, sijaintipalveluihin ja jatkuvaan tavoitettavana olemiseen. Lisäksi elokuvien katselussa VHS on muuttunut DVD:n ja Blu-rayn kautta Netflixiin. On todettava, että moni muukin asia on luonnollisesti ehtinyt muuttua sitten minun kultaisien nuoruusvuosieni. En olisi voinut joskus kuvitellakaan, että jo 24-vuotiaana voisin sanoa näin.

Meillä ei ollut nuoruudessa paineita siitä, että tarvitsisi osata meikata samoin kuin Youtuben meikki-tutorialin vloggaajat, saati käyttää meikkiä ollenkaan. Tai pukeutua yhtä muodikkaasti kuin Hollywoodin teinitähdet. Toki muotivirtaukset ovat eläneet kautta aikojen, ja mm. Mic Macit oli kova sana aikoinaan, mutta vasta siinä vaiheessa, kun yläkoulu lähestyi. Tuohon aikaan kukaan pieni lapsi tai nuori ei olisi voinut kuvitellakaan käyttävänsä päivästään runsaasti aikaa ulkonäön tuunamiseen. Emme olleet pikkukopioita aikuisistamme, sillä kaikki se pinnallinen tietotulva aikuisten maailmasta pysyi jokseenkin ulottumattomissamme. Eihän meillä ollut silloin edes kännyköitä ja sitten kun oli, ei niissä suinkaan ollut nettiä, ja samalla sitä kaikkea sieltä löytyvää informaatiota, joka liian nuorena nähtynä saattaa järkyttää mieltä ja aiheuttaa mielettömästi paineita.

Sen sijaan, että meidän olisi aikoinaan tarvinnut  keskittyä näyttämään netissä ja sosiaalisessa mediassa, kuinka täydellistä elämämme muka oli, saati maalata naamojamme useita tunteja päivässä, vain ottaaksemme hyvän selfien; minä ja ikätoverini keskityimme olemaan lapsia. Murehdimme siitä, kuinka ehtisimme tehdä kotiläksyt tarpeeksi sutjakasti, jotta ennättäisimme pihalle leikkimään ja näkemään ystäviämme. Elämässämme ei ollut sosiaalisen median mukanaan tuomaa jopa yllättävää seikkaa: yksinäisyyttä.

Meillä ei ollut älypuhelimia, joista lukea median syöttämää kuvaa siitä, että pinnalliset seikat olisivat ihailtavia, tai että julkkiksena olo olisi sitä mitä tulisi tavoitella. Meidän ulottumattomissamme olivat myös kaikki ne viihdeuutisten otsikot, joiden tilan valtaa lähes täysin pinnalliset ulkonäköön tai julkisuuden tavoitteluun keskittyvät asiat, ja vain siksi, koska seksi, paljas pinta ja ihmisten yksityiselämän ruotiminen myy.

Kun minä olin peruskoulussa oli huippua jos onnistui nappaamaan itselleen jonkin kesäduunin tai duunin koulun ohella, oli sitten kyse jäätelökioskin myyjän paikasta, hautausmaan haravoimisesta, kukkien kastelusta, tai roskien siivoamisesta ojanpientareilta. Hienointa oli saada työ kuin työ tuolla pienellä paikkakunnalla. Se jos mikä oli arvostettavaa, ja siitä osasi myös olla kiitollinen.

Koska joillekin ihmisille minäkin olen vain yksi julkisuudenhenkilö, koen tärkeäksi avata hieman taustojani, etten itse juuri toimisi samalla tavoin ja antaisi sitä kuvaa, että tämä työni tuoma (itse) julkisuus olisi se, mitä tulisi tai kannattaisi kenenkään tavoitella.

Minä kävin itse yläkouluikäisenä Mannerheimin lastensuojeluliiton lastenhoitokurssin, jonka jälkeen tein – sen mitä koululta ja harrastuksiltani ehdin – lastenhoitajan töitä (tuohon aikaan) muutaman euron tuntipalkalla. Siitä alkoi minun työurani. Sama työntäyteinen linja jatkui, kun harrastamisen jälkeen ja Kallion ilmaisutaidon lukiossa järjestetyn castingin kautta päädyin tekemään näyttelijän työtä, ensin koulun ohella ja sitten täysipäiväisesti.

On hassua kuinka moni nuori vastaa nykypäivänä kysyttäessä mikä hän haluaisi olla isona, että julkkis. Vuoden 2014 suosituimmissa Google-hauissakin listan kärkipäässä komeili lause: ”Kuinka päästä televisioon?” Mikä ammatti se semmoinen  julkkis oikein on? En ole kuullutkaan. Minä kun en haaveillut julkisuudesta, se sattui tulemaan näyttelijän töiden ohella.

Kannustan toki, että unelmiaan pitää tavoitella, mutta vaikka kyseinen tarjolla oleva työ ei olisi ehkä suoraan se haaveammattisi, niin työtä kuin työtä tulee tehdä voidakseen tavoitella niitä omia unelmiaan. Avopuolisoni on yhtälailla ahertanut nuoresta pitäen (jo ennen näyttelijän töitä) erilaisten töiden parissa, aloittaen golfkentällä pallonkerääjänä ja työskennellyt sen jälkeen mm. raksalla, sekä pitkää päivää satamassa rahtialusten ja konttien parissa, voidakseen eräs kaunis päivä todeta, että hänellä oli vihdoin riittävästi pesämunaa unelmiensa yrityksen perustamiseen. Ja se aherrus todella kannatti, kaikki se työ on tuonut hedelmää, vaikkakin vasta paljon myöhemmin. Vaaditaan siis myös kärsivällisyyttä, ei voi olettaa kaiken tapahtuvan yhdessä yössä.

Blogien lisääntyessä kuin sienien sateella, on hyvä kertoa, ettei myöskään ammattibloggaajan työtä tulisi tarkastella liian vaaleanpunaisten linssien läpi. Kaikissa töissä kun on ne hyvät ja huonot puolensa. Blogilla elantonsa tienaaminen tuntuu herättävän monissa suunnatonta närkästystä, mutta aivan turhaan. Moni kun ei tunnu alkuunkaan ymmärtävän kuinka paljon työtä sen taakse kätkeytyy. Lukijahan näkee vain valmiin postauksen, mikä on murto-osa siitä kaikesta duunista sen takana. Ainakin mitä ammattimaisemmasta bloggauksesta on kyse. Tuskin kukaan vähättelee toimittajan tai valokuvaajan työmäärääkään. Ammattimainen bloggaus kun on jonkin sortin modernimpi yhdistelmä edellämainituista. Useita vuosia sitä saa tehdä harrastuksekseen ja täysin ilmaiseksi, löytääkseen ja vakiinnuttaakseen lukijakuntansa.

Myös julkisuus voi olla pidemmän päälle hyvin kuluttavaa. En yhtään ihmettele miksi niin moni työn kautta julkisuuteen tullut henkilö pitää taukoa, ottaa etäisyyttä, kaipaa rauhaa, tai lähtee ulkomaille reissuun. Mielestäni jokaisen vähänkään julkisuutta haluavan tulisi katsoa Amy Winehousesta tehty dokumenttielokuva. Siinä kuvastuu surullisesti myös julkisuuden julma puoli ja se, kuinka meistä jokainen toivoisi oman yksityisyytensä kunnioittamista. Toisinaan, kun olet itse surullisella tuulella, sinulla on huono päivä tai olet nälkäinen tai muuten vaan väsynyt, et ehkä jaksaisi aina olla kovin sosiaalinen.

Minä haluan käyttää omia julkisia kanaviani myös hyviin ja hyödyllisiin tarkoituksiin niin paljon kuin mahdollista.

-Joka ikinen kerta, kun saan palautetta syömishäiriötä sairastavilta ihmisiltä, joiden paranemista olen voinut edesauttaa…

-Joka kerta, kun saan viestin, että kotitreeni- ja hyvinvointipostausteni ansiosta joku vakavasti ylipainoinen ihminen on inspiroitunut liikunnasta ja terveellisistä elämäntavoista…

-Joka ikinen kerta, kun olen voinut valaa lapsiin ja nuoriin itseluottamusta, rohkaista olemaan erilaisia ja vähentämään ulkonäköpaineita…

-Joka kerta, kun saan palautetta siitä, että kirjoitukseni herättivät ajatuksia ja pistivät ajattelemaan…

-Ja joka kerta, kun joku kertoo, että olen onnistunut muuten vaan ilahduttamaan hänen päiväänsä ihan
yksinkertaisilla asioilla ja positiivinen asenteeni on tarttunut…

JUURI TUOLLAISINA HETKINÄ minä koen tekeväni (yhtä) työtä, jolla
on tarkoitus. Silloin koen onnistuneeni.

Minä haluan inspiroida ihmisiä liikkumaan oman hyvinvointinsa takia siksi, että olen itse huomannut liikunnan, sekä säännöllisen ja monipuolisen syömisen parantavan elämänlaatuani huomattavasti. Olen iloisempi ja energisempi, nukun paremmin, stressaan vähemmän ja saan mielihyvää, lisäksi kehoni voi hyvin ja ruokahaluni on kunnossa. En kannusta ihmisiä liikkumaan sitä ”täydellistä vartaloa” tavoitellakseen, jota ei oikeasti ole edes olemassakaan, se kun on vaan siellä jokaisen korvien välissä. Erilaisuus on kaunista.

Sen sijaan, että keskittyisimme keksimään mitä meissä itsessämme on median syöttämän muotin mukaan vikana, saati alkaisimme harkita kauneusleikkauksia, ja keksisimme vain lisää turhia keinoja pärjätä ulkoisin avuin, kehottaisin meitä keskittymään käyttämään voimavarojamme tärkeämpiin asioihin, kuten kehittämään sitä mitä on siellä pään sisällä.

Mietteliästä alkanutta viikkoa!

<3:Venla