Nyt se on vihdoin julkista, roolihahmoni poistuu Salatuista Elämistä. Olen ottanut blogini alkuajoista lähtien sen linjan, etten täällä juurikaan Salkkareista puhu, sillä olen halunnut vetää selkeän linjan blogi-minän ja duunieni välille.

Tapahtukoon nyt kuitenkin pieni poikkeus, vain tämän kerran. Sillä koen tärkeäksi kertoa teille rakkaille lukijoilleni mitä elämässäni tapahtuu tai oikeastaan tapahtui, sillä jaksothan luonnollisesti esitetään televisiossa jäljessä.

Olen aina ajatellut, että asiat tapahtuu, jos niin on tarkoitettu.

Olen pienestä asti rakastanut näyttelemistä yli kaiken. Lapsuuden kotivideokameralle on tallentunut ystäväni kanssa käsikirjoittama kokopitkä elokuva ja monen monta lastenohjelmaa. Sen lisäksi olin koko alakouluiän näytelmäkerhossa ja yläkoulussakaan ei vapaavalintaisten aineiden valinta ollut vaikeaa, sillä ilmaisutaidon-kurssit veivät ehdottomasti voiton. Lukiovalintaakaan ei tarvinnut kahteen kertaan miettiä, sillä Kallion ilmaisutaidon lukioon hakeminen oli aikalailla itsestäänselvyys. Olin soittanut kymmenen vuotta oboeta, ja Sibelius lukio oli toisena vaihtoehtona, varsinkin juuri siksi, että esikuvani ja roolimallini siskoni, opiskeli jo siellä. Onneksi kuitenkin hyppäsin tuntemattomaan ja uskalsin hakea yksin Kallion lukioon, josta en ennalta luonnollisesti tuntenut ristin sielua.

Onneksi olin harrastanut paljon ja panostanut kouluun, jotta keskiarvon ja suositusten kera sinne pääseminen oli mahdollista. Näin jälkeenpäin ajatellen, olen todella iloinen siitä, että hain juuri Kallioon, sillä enhän muuten olisi ehkä päätynyt työhön, jota rakastan. Jälleen elämä osoitti, että kaikella on tarkoituksensa.

Eräänä kauniina päivänä näin lukiomme ilmoitustaululla lapun, jossa kerrottiin, että koulumme alasalissa järjestettäisiin koekuvaukset Salkkareihin. Luojan kiitos, päätin yhdessä lukuisien muiden oppilaiden kanssa lähteä kokeilemaan onneani, ja uskaltauduin koekuvauksiin improilemaan, kovasta jännityksestä huolimatta. Loppu onkin historiaa.

Pienenä alaikäisenä ja kokemattomana tyttönä astelin suureen televisiotuotannon maailmaan ja päädyin yhteen Suomen suosituimmista päivittäissarjoista. Voin sanoa, että sen ikäiselle näyttelijänalulle, se oli ehdottomasti unelmien täyttymys.

Tasapainoilin koulun ja töiden välillä, ja sain kuitenkin hoidettua lukion kunnialla loppuun ja lakin päähän, sekä teatteritaiteen lukiodiplomin kouraan erinomaisen arvosanan kera. Sen jälkeen päätinkin, että aion nauttia ja panostaa satalasissa töihin, niin kauan kuin mieleni tekee.

Niin kuin kaikissa töissä, oli tässäkin työssä hyvät ja huonot puolensa. Rikkaus on ehdottomasti se, että jokainen päivä on hyvin erilainen, ja varmasti juuri siitä syystä, siellä vierähtikin kepeästi kuusi ja puoli vuotta elämästäni. Miinus puoliin lukeutuu todella hektinen aikataulu, ja siitä ajoittain aiheutuva stressi. Luovalle alalle tuo stressi ja kiire, kun ei oikein sovi, silloin kun pitäisi antaa kaikkensa ja hakea tunnetiloja rauhassa. Onneksi ihminen on kuitenkin sopeutuvainen ja nopeaan rytmiin tottuu aika hyvin. Pidän Salkkareita tietynlaisena mielettömänä kouluna, opin paljon niin suuresta tuotannosta, kuin myös kameran kanssa työskentelystä, työmaailmasta ja ennen kaikkea itsestäni.

Olen kuitenkin ihminen, joka janoaa uusia haasteita ja muutoksia, ja siksi osasinkin odottaa, että jossain vaiheessa haluni hypätä taas uuteen ja tuntemattomaan tulee voittamaan sen tutuksi ja turvalliseksi tulleen päivätyön.

En tehnyt päätöstä lopettaa siksi, että intohimoni näyttelemiseen olisi jotenkin hiipunut, vaan juurikin päinvastoin. Rakastan näyttelemistä, mutta kaipaan uusia haasteita. Kaikella on aikansa. Minusta olisi tekopyhää täällä aina kirjoitella siitä, kuinka tärkeää on löytää itsestään rohkeutta, tehdä isoja elämää mullistavia päätöksiä, liittyivät ne sitten terveellisiin elämäntapoihin tai unelmien tavoittelemiseen, jos en itse eläisi niinkuin kannustan muita tekemään. Yleensä jotain hienoa ja uutta oppii ja tapahtuu vasta juuri silloin, kuin hyppää sen oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Aikataulullisista ja sopimuksellisista syistä, muiden töiden tekeminen Salkkareiden ohella on lähes mahdoton yhtälö. Siksi en halunnut enää kieltäytyä muista saamistani työtarjouksista, koska halusin ehdottomasti nähdä mitä kaikkea upeaa niillä ja elämällä itsellään on minulle tarjota.

Aloitin aikoinaan kirjoittamaan blogia vain harrastuksena, mutta lukijoiden huimasti jatkuvasti kasvaessa tulikin siitä omaksi yllätyksekseni yksi Suomen suosituimmista, ja se mahdollisti, myös sen, että siitä tuli minulle työ, jota myös rakastan yli kaiken. Kiitos siitä, kuuluu vain ja yksinomaan teille, rakkaille lukijoilleni. Teistä inspiroituneena perustin noin puolitoista vuotta sitten yrityksen, ja jälleen pääsin haastamaan itseäni ja oppimaan paljon uutta, ihan erilaisesta alasta ja maailmasta. En vielä jokunen vuosi sitten olisi osannut unelmoidakaan, että voisin toimia itsenäisesti yrittäjänä, mutta sen toteutuminen oli jälleen osoitus siitä, kuinka pitkälle oman jutun tekeminen voi viedä. Parasta tässä on se, että tämä yhden inspiraation tulos, tukee myös kaikkia muita intohimojani, ja nyt minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni ja tehdä sen lisäksi kaikkia muita uusia töitä ja projekteja, niin näyttelemisen, kuin esiintymisen ja liikunnan saralla.

Heitin rakkaalle roolihahmolleni Heidille hyvästit; riisuin viimeisen kerran Heidin roolivaatteet yltäni, ripustin ne omaan puvustonrekkiini, katsahdin  pukuhuoneeseeni ja sammutin valot. Halasin rakkaita työtovereitani, tirautin muutamat haikeuden kyyneleet (okei myönnetään; lammikon).

Tämä oli minulle yhden aikakauden päätös, mutta samalla ennen kaikkea uusi mielettömän hieno alku. Minä jos joku rakastan uusia alkuja. Kun kaikki on mahdollista. Pyyhin kyyneleet, ja avasin studion oven viimeisen kerran, yhtäkkiä olo ei enää tuntunutkaan haikealta, minut valtasi suunnaton vapaus  ja onnellinen tunne, sillä tiesin, että vaikka Heidin tarina päättyi, niin Venlan tarina on vasta alkumetreillä. Aikoinaan tuotantoon käveli sisään pieni tyttö, nyt ulos astelee määrätietoinen monta kokemusta rikkaampi nainen (jokseenkin edelleen lapsenmielinen). Katsahdin viimeisen kerran liiankin tutuksi tulleeseen porraskäytävään, käänsin selkäni ja lähdin hymyssä suin ja pilke silmäkulmassa kohti uusia seikkailuja, sillä tiesin, että seuraavat työt jo odottavat. 😉

PS. Kaikille teille pikku tai miksei isommillekin Heidi-faneille, joiden viesteistä boxini juuri täyttyi, lopettamispäätöksen julkistuttua. Olen liikuttuneena lukenut jok’ikisen kirjoituksenne. Lämpimät kiitokset ja halaukset kauniista sanoista ja kannustuksesta.

<3:lla Venla