Ei ihan perinteisin perhe
Välillä sitä havahtuu siihen todellisuuteen (ei aivan yhtä järkyttyneenä kuin tuossa meidän esityksen kuvassa), että on oikeassa paikassa, juuri nyt tässä hetkessä. Vaikka kiire ja proggikset painavat päälle, on hurjan onnellinen olo. En haluaisi olla missään muualla juuri nyt. Toisinaan sitä kaipaa hieman omaa aikaa, tilaa olla yksin. Täällä kun on lähes jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Silloin varsinkin, kun työstämme useampia projekteja samaan aikaan ja päivät venyvät koululla yömyöhään saakka, kuten tälläkin viikolla. Toisaalta ehkä tämä juuri siksi niin hullaannuttavaa ja mukaansatempaavaa touhua onkin, kun ne samat ihmiset ovat koko ajan siinä vierellä, niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Eikä ole aikaa hautautua mietteisiin, ainakaan mihinkään turhiin.
Tälläkin viikolla useampana iltana pimeällä koululta hymyssä suin kotiin pyöräillessä, mieleeni tulvahti miten paljon tulenkaan vielä joskus ikävöimään näitä hetkiä, ihmisiä, tätä yhteisöä. Välillä päivät tuntuvat kiitävän niin pelottavan nopeasti ohi, että samassa hetkessä kun on ensin valittanut nälkää ja väsymystä, onkin jo kauhuissaan siitä, kuinka kovasti tätä kaikkea rakastaa ja miten paljon vielä joskus tuleekaan kaipaamaan perhettä, tätä Köpiksen kouluperhettä. Ainutlaatuiseksi perheeksi hitsaantunutta ympäri maailmaa tullutta sakkia, jonka kanssa käydään välillä hyvinkin suoraa ja kiivasta sananvaihtoa, niinkuin perheen kanssa noin yleensäkin voi. Yhtälailla sitten myös puhutaan, halitaan, tuetaan ja tsempataan. Näin tiiviisti yhdessä ollessa sitä aika nopeasti karisee kaikki suojamuurit. Ihmiset ovat niin rehellisen auki ja se jos mikä on kaunista. Nämä päivittäiset tunteidenkirjot, yhteiset kokemukset, mitä erilaisemmat ja erikoisemmat harjoitukset, mielen ja muistojen sopukoihin sukeltaminen, luovat niin ainutlaatuisen luottamussuhteen, että sitä on edes vaikea sanoinkuvailla. Sitä oppii hurjasti itsestä, mutta myös ennen kaikkea ihmisyydestä ja tarkastelemaan asioita erilaisesta perspektiivistä.
PS. Tekniikka ei ole tänään ystäväni. Päästin juuri muutamat ärräpäät, sillä kirjoitin jo kertaalleen yhden postauksen, joka katosi taivaantuuliin järjestelmän päättäessä heittää minut pihalle.
Tekisi mieli kirjoittaa pidemminkin, mutta en tässä väsymystilassa enää muista mitä alunperin kirjoitin, joten jatketaan toisella kertaa. Tulin tänäänkin vasta hetki sitten koulusta ja yritän mennä pian nukkumaan. Lupasinhan itselleni, että tänä vuonna satsaan hyvinvointiini myös siinäkin mielessä, että nukun enemmän kuin viime vuonna. Toistaiseksi löytyy vielä hieman parantamisen varaa tässä uniprojektissa.
Nyt kuitenkin kiitollisin mielin peiton alle.
Nautinnollista alkavaa viikkoa!
<3:Venla
Perinteinen viikko esittävän taiteen koulussa
Tällä viikolla on taas ollut useampia tehtäviä roolihahmon maailmaan uppoutumiseen ja työstämiseen liittyen. Pidin pääni yhdessä ideassa, saamistani ennakkokommenteista huolimatta ja lopulta se kannatti. Opettaja oli myös iloinen, että vaadin saada toteuttaa suunnitelmani. Meitä onneksi kannustetaankin olemaan jämäkkiä, sillä pitäähän sitä pystyä seisomaan oman työnsä, taiteensa ja valintojen takana. Niin kauan kuin itse uskoo ideaan, kaikki on hyvin. Ja kukapa muukaan sitä uskoisi, jos ei itse usko?
Helppoa päätöksienteko ei toki aina ole, varsinkin kun palaute on tullut arvostamaltasi opettajalta, jonka neuvoista noin yleensä kannattaa ottaa vinkit talteen.
Menneellä viikolla olemme työstäneet viime syksyn tapaan myös omia esityksiä ilman ohjaajaa joko pareittain tai pienissä ryhmissä. Ideat eivät onneksi tuntuneet loppuvan kesken ja hyvä niin. Enemmänkin valinnanvaikeus tuotti hieman päänvaivaa ja hepuleita, kuten IG Storyani seuraavat ovat saattaneet tällä viikolla aistia. Ainakin meillä oli hervottoman hauskaa ja sehän se on tärkeintä. Usein silloin se näkyy myös itse tuotoksessa. Muuten sitä liian helposti ajautuu kierteeseen, jossa painaa eteenpäin mutru suussa tukka putkella ja unohtaa sen olennaisen.
Mitä kaikkea sitä sitten tuli mm. tällä viikolla tehtyä?
Harjoittelin soittamaan harmonikkaa sekä rytmejä tietokoneen näppäimistöllä, suunnittelin koreografiaa, videota, valoja ja musiikkeja. Sen lisäksi syvennyin totalitaristisen yhteiskunnan maailmaan ja harjoittelin huoneesta pakenemista mallinukkea harhautukseen apuna käyttäen. Alkuviikosta olin myös yltä päältä suklaakastikkeen peitossa. Siispä aika perus viikko teatterikoulussa, jossa ehkä noin ylipäätään mikään ei toisaalta ole perinteistä. Mitä vaan voi tapahtua kun vain mielikuvitus on rajana ja jokainen viikko yleensäkin ottaen on hyvin erilainen.
Hauskaa lauantai-iltaa kaikille!
<3:Venla
Tämä on se THE vuosi
Ennen Köpikseen palaamista olin taas kesällä niin tottunut elämään Suomen läheisteni ympäröimäni, että vaikkei kurkkua kuristanutkaan enää samalla tavalla kuin viime vuonna kaiken ollessa uutta, tulihan se suru puseroon siitä huolimatta lentokentälle lähtiessä. Kesä oli niin ikimuistoisen ihana, etten tiennyt oliko mielessä päällimmäisenä haikeus vai kiitollisuus. Päätin tarttua jälkimmäiseen, se kun toimii huikean isona voimavarana ja tuo valoa elämääni.
Tiesinhän, että kaikki tulee menemään taas hyvin omalla painollaan ja niinhän siinä kävi, koulurytmi imaisi mukaansa ja pitää niin kiireisenä, ettei edes ehdi ajatella asioita joita etukäteen murehti.
Rutistin Mulania, hän nuoli kyyneleet poskilta, niinkuin aina. Salaa toivoin, että voisin piilottaa hänet reppuuni syliin koneeseen ja ottaa mukaan kotiin, tänne toiseen kotiin. Paikkaan, jossa on myös hurjan hyvä olla, kun saa haastaa ja kehittää itseään.
Kävin kotona saunassa ennen lähtöä viimeistä kertaa tänä kesänä. Katsoin yläterassilla tähtitaivasta ja painoin mieleen tuon näyn. Saman näyn, joka toi levollisen olon viimekin vuonna Köpiksen sängyssä maatessa. Joka ilta nukkumaan mennessä katselen peiton alta ikkunasta tuota samaa näkyä ja mietin, että siellä ne rakkaat nukkuu Suomessa tämän saman tähtikaton alla. Yhtäkkiä etäisyys ei tunnukaan niin isolta.
Ensimmäinen kouluviikko on jälleen ollut niin tapahtumarikas ja intensiivinen, että tuntuu kuin viikon sijaan olisin ollut täällä jo useamman kuukauden. Näytelmiä on tullut lueskeltua useampina iltoina ja kirjoitettua tajunnanvirtaa sekä tehtäviä kynä sauhuten. Jalat ovat puolestaan olleet liikuntatuntien jälkeen niin hellänä, että hyvä kun on päässyt portaita kapuamaan ylös. Ihanaa, tätä oli kyllä ikävä, vähiä yöunia ei niinkään.
Tiesin jo ennalta, että tämä tulee olemaan se THE VUOSI, kuten opettajat sanoivat. Niin paljon päällekkäisiä projekteja ja tehtäviä, että pitää vain luottaa prosessiin ja koittaa nauttia siitä, hektisyydestä huolimatta. Tämäkin sunnuntai vierähti koululla tehtäviä työstäessä.
Voimia ja iloa uuteen viikkoon toverit!
<3:Venla